Aikaisemmin ei ole ollut yhä hankalaa sopeutua Suomen kuvioihin. Nytkin heti kotiinpaluun jälkeen oli mukavaa, koska onhan Suomessa kiva olla. Oli mukavaa nähdä kavereita ja ihmisiä, kuten on edelleen. On paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt yli puoleen vuoteen.

Mutta, olo on jotenkin tyhjä, vaikka kaikki meneekin hyvin. Syitä tähän löytyy varmastikin monia. Onneksi blogissa saa arvella, kaiken ei tarvitse olla valmiiksi loppuun asti pohdittua. Eikä seuraavat ajatukset ole jatkuvasti päässäni, paistaahan aurinkokin välillä.

Aiemmin Alpeilla käymiseni oli itselleni erikoista tekemistä, spesiaalijuttu, josta myös puhui samalla tavalla. Nyt se tuntuu enemmän arjelta, hyvältä sellaiselta. Ehkä myös oma näkökulmani Alppeihin on muuttunut. Ei se ole enää niin erityistä, vaan kuuluu elämääni siinä kuin kirjoittaminen tai lenkkeily.

Jotenkin silti tuntuu, että on väärin mainita mitään aiheesta. Mutta hitto, kyllähän intin aikana puhutaan inttiasioista ja opiskeluaikana opiskelusta. Siksi toisinaan tuntuukin, että on parempi olla vain hiljaa, koska joku voi saada väärän käsityksen puhuessani Alpeista tai mitä olen siellä nähnyt. Pitää ylimielisenä, vaikka itse puhun vain kuluneesta ajasta. Yritä siinä sitten olla oma itsensä, kun samalla täytyy suitsia ja varoa sanomisiaan. Olla sidottu.

Ehkä eniten ärsyttää joidenkin luulot siitä, että arvotan toisten elämää huonommaksi kuin toisten. Kenellä sellaiseen olisi valtaa? Jos omassa blogissani kirjoitan, että pidän Alpeilla elämisestä, niin eihän se ole kenenkään dissaamista. Tärkeintähän on olla onnellinen.

Toisaalta aika pahasti ärsyttää oma tyytymättömyteni, sillä ajattelutapaani ei kuulu nillittäminen tai sitkuttelu. Yritän aina nauttia elämäntilanteesta, jossa kulloinkin olen. Sitä kautta lentokentällä nukkuminen ja matkatavaroiden häviäminenkin on vain kokemus, jolle voi nauraa. Turha itkeäkään, kun mitään ei voi tehdä. Mutta silti tuntuu siltä, että jotakin puuttuu, tuntuu että homma etenee käsijarrulla. Enkä haluaisi ajatella sillä tavalla. Pitäisi osata olla tyytyväinen, ja olenkin joka aamu, kun saan nousta ihan omin voimin sängystä. Aika etuoikeutettua elämää kaikkinensa.

Ehkä omat kokemukseni ovat vieneet myös kaveruussuhteita erilleen. Kun joku on samaan aikaan opiskellut tai tehnyt töitä elänyt sellaista elämää kokemuksineen kaikkineen ja itse olen sitten taas nähnyt muita asioita, voi olla, etteivät ajatukset enää kohtaa ihan vain luonnollisista syistä. Tajuaa, että elämät ovat menneet eri suuntiin. Minulla on oma juttuni, toisilla omansa. Eroahdistustako tämä onkin?