Aika tuntuu kuluvan liian nopeasti. Ollaan jo tammikuun puolivälissä. Tuntuu, että kausi on vasta alkutekijöissään, vaikka takana on jo pari kivistä pyydapäivää joulukuussa, loppuvuoden ruuhkahuippu, Suomen-reissu ja ensimmäiset bäkkärihiihdotkin. Silti ei tässä olla ehditty tehdä oikein mitään, hyvä että välillä blogia päivittää. Kaikesta huolimatta jo muutaman kuukauden kuluttua eletään huhtikuun puoliväliä ja todennäköisesti viimeisiä (näillä säillä ehkä jopa kauden ensimmäisiä) kunnon pyydakelejä.

Viime kaudella tammikuu tuntui jatkuvan ikuisesti, ehkä ilmassa oli jotakin keskikauden bluesia. Helmikuu ei tuntunut tulevan millään. Nyt tammikuusta ei haluaisi päästää taas millään ierti. Helmikuun turistimassat eivät houkuttele, sillä nyt rinteissä on juuri sopivasti ihmisiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Ainoastaan puuterista on pienoista puutetta, mutta offareilla on silti hiihdettävää.

En ole vielä päättänyt, jatkuuko hiihtely kausimaisesti myös ensi talvena. Todennäköisesti kyllä, mutta on myös häviävän pieni mahdollisuus, että opiskelisin kokonaisen vuoden yhtä kyytiä. Silloin mäkeen ei ehtisi ehkä edes kuukaudeksi.


Tämä pitäisi ehkä vaihtaa ensi talvena luentosaliin. Seba siellä oikeassa alareunassa tekee polkua.

Osasyynsä tähän kauden vauhdikkaaseen etenemiseen lienee juuri tällä häviävän pienellä mahdollisuudella. En millään haluaisi uskoa, että ehkä jo ensi talvena jokapäiväinen hiihto olisi vain menneen talven lumia. Se tarkoittaisi myös sitä, että peruskoulun viimeisenä keväänä tekemäni lupaus siitä, etten aio tulevaisuudessa tuhlata aurinkoisia kevätpäiviä turhuuksiin, raukeaisi.

Toisaalta, aika aikaansa kutakin. Aivan.