Viime viikko oli aika vilkas töiden suhteen. Jos yhdistettyjen aamu- ja myöhäisiltavuorojen seasta täytyy etsiä jotakin hyvää, niin keikkojen näkeminen työsuhde-etuna.

Viime viikolla Areenalla kävi John Fogert, Kiss ja Bob Dylan. Arvioin keikkoja viihdyttävyysaspektin kannalta.

J. Fogerty ja B. Dylan ovat molemmat yli 60-vuotiaita rokkipappoja. Molemmilla on omat hyvät hetkensä, mutta yhteisiä heikkouksia.

Minun korvaani heikkous, jonkun intoilijan mielestä ehdoton vahvuus, on taipumus pitkästyttävään jamitteluun. Kymmenen minuutin vauhdittomat jaksot, useita per keikka, alkoivat väsyttää kuulijaa. Onneksi penkkitilaa riitti (emme pääse oikean yleisön joukkoon vaan pahasti näköesteisille paikoille).

Ja ne biisit. Ok, varmaankin taas ne hurjimmat intoilijat nauttivat kaiken maailman country-hässäköistä, mutta noh, en niistä saanut ihan hirveitä kicksejä. Tosin Fogerty väänsi tunnollisesti CCR-klassikot keikan loppupuolella loputtoman tuntuisena kimarana. Propsit siitä.

Siinä missä Fogerty jutteli yleisölle, oli rokkiäijä, veti showta ja ääni oli tutun nariseva, seisoi Dylan sivuttain yleisöön, irkkutyökaverikaan ei saanut 75% sanoista selvää, eikä Dylan (tapojensa mukaan) sanonut juuri mitään. Kunhan mörisi. Silti jengi taputti ihan hulluna. Lavan takaosassa savuttaneet suitsukkeet taisivat toimia.

Kissin ukkelitkin ovat jo kuusikymppisiä rokkivaareja, mutta meno oli silti aivan erinäköistä noihin edellisiin verrattuna. Paljon pyroa, lentävä soittaja, pari legendaarista biisiä ja hauska meininki. Vähän se meno tolppakengät heiluen säälitti, mutta vain toiset meistä nauravat ilosta katsellessaan pankkitiliään.

Mutta oli Dylanissakin jotain hyvää. Like a rolling stone tuli. Eikä ikinä elämässäni ole puolitoista tuntia tuntunut yhtä pitkältä. Kotona työvuoron alkua odotellessa se aika olisi mennyt paljon nopeammin.

Tällä viikolla tiedossa Lenny Kravitz. Kuulemma hyvä esiintyjä.