Olen viime aikoina miettinyt, että olisinko samanlaisessa tilanteessa, jos en olisi lähtenyt alppitouhuun ollenkaan mukaan, vaan olisin opiskellut viime vuodet. Ei sillä, että olisin päässyt mihinkään suureen lopputulokseen, mutta jossittelu on toisinaan ihan mielenkiintoista.

Jos jotakin, niin ainakin kroppa olisi tällä hetkellä paremmassa kunnossa. Veikkaisin, ettei unirytmini olisi näin sekaisin, vaan voisin nukahtaa jo ennen kello kahta yöllä. Opintorekisterissä olisi varmaankin jo jonkin verran pisteitä kasassa. Jonkin verran olisi ehkä kavereitakin, joista tulee isona sellaisia, joilta voisi pyytää duunipaikkaa, ellei itse sitten olisi siinä asemassa, johtaminen ja organisaatiothan pääaineena kiinnostavat.

Ehkä olisi joku tasapainoinen ihmissuhde olemassa. Rahaa tilillä, ulkomaanmatkoja tehtynä, jopa ehtinyt vaihto-oppilaaksi jonnekin mukavaan maahan. Toimittajan duunit olisivat ehkä edenneet siinä samalla, kun voisi tehdä juttuja freelancerina Suomesta käsin. Ei maksaisi puhelutkaan niin paljon. Kohta pitäisi jo etsiä gradulle aihetta.

Toisaalta reissujen kautta olen tavannut älyttömän määrän ihmisiä. Ok, tapaahan niitä Suomessakin, mutta ei ehkä tällaista määrää julkkiksia ja vastaavia. Ihmisten elämäntarinat ovat tosin aina mielenkiintoista kuultavaa, oli kertojana sitten parikymppinen sveitsiläinen, jonka nilkka on rakennettu uudelleen, koska telinevoimistelussa patjan paikkaa oli siirretty väärällä hetkellä. Tai herrashenkilö, jolla on kämppä Havaijilla ja Montreuxissa.

Toisaalta olen onnistunut löytämään paikan itselleni, jossa ei ole kiire mihinkään ja missä tuntuu, että harva asia olisi pielessä. Vuoristotouhu, alppinismi, randoilu ja laskettelu ovat iskeneet lujaa tajuntaan. Ja luultavasti ovat myös sinne jääneet.


Chamonix yllätti taas maanantaina. Naama paloi, mutta skinnaus ja laskettelu oli kivaa. Isoa kenttää ja hyvät grillailut. Ja ne maisemat. Oikeita vuoria.

En usko, että olisin kokenut sellaisia ilonhetkiä, kun halaa spontaanisti laskukaveriaan uskomattoman pyydasetin jälkeen tai jostakin kumpuavaa suunnatonta epävarmuutta tai oikeastaan pelkoa, jonka kohtaa, kun koskematon kuru odottaa laskijaansa. Tai kokenut kevyttä huimausta, kun kalliolta katsoo alas tietäen, että kohta lennetään. Tai suunnatonta järkytystä, kun näkee hyvän ystävän pyörivän mäkeä holtittomasti alas yli kivien ja kallioiden. Tai sitä helpotusta, kun sama ystävä heilauttaa kättään alhaalla.

Uskon siihen, ettei yksikään kokemus ole huono, vaan niistä voi oppia, jos vain haluaa. Mitä se oppi on, tullee ehkä vasta myöhemmin, eikä suoraan voida osoittaa mistä mikäkin asenne tai ajatus on saanut alkunsa. Kuluneen kauden myötä olen kuitenkin huomannut, ettei ihan pienistä asioista tarvitse stressata tai riidellä. Ei sillä, ihan kuin niille voisi olla immuuni, kukapa siihen pystyisi. Mutta ei anna niiden tulla tielle. Miksi ottaa paineita, kun voi olla ilmankin. Asioilla on tapana selvitä, tavalla tai toisella.