Iltalehden maanantain kannessa ja lööpissä uutisoitiin isosti Marco Bjurstömin suuri suru. Miehen ainoa tuore kommentti aiheesta, eli lähiomaisen kuolemasta oli, että "Se on yksityiselämän asia. Se siitä."

Silti lehteen oli saatu railakkaan kokoinen kuva vakavasta Marcosta sekä juttuakin sen verran, ettei tyhjää tilaa tarvinnut täyttää mainoksilla.

En ota kantaa toimittajan tekemisiin, koska en usko hänen välttämättä halunneen edes tehdä juttua. Kuinka moni haluaisi soittaa läheisensä menettäneelle yleensäkään?

Enemmän ihmettelen lehden linjaa. Toki, yleisöllä on oikeus tietää-mantra toimii aina. Lehti kirjoittaa mistä ihmiset haluavat lukea on toinen puolustus. Mutta silti, jos viikonvaihteen IL:ssä Bjurström on antanut ison haastattelun muista aiheista, niin kannattaako jatkojutussa repostella henkilökohtaisella surulla varsinkin, kun hän ei ole aihetta halunnut kommentoida, eikä varmasti haluaisi, että asiaa leviteltäisiin näyttävästi yhtään missään.

Ärsyttää Bjurströmin puolesta. Ärsyttää seuraavan toimittajan puolesta, joka joutuu Bjurströmiä haastattelemaan, aiheesta kuin aiheesta. Eiköhän mr. Positiivisuuden kyynistymisen aste nouse taas tuon jutun ansiosta hitusen ylöspäin. Huoh.