Kiipeilijä lähti perjantaina pienelle road tripille vapaapäivän kunniaksi. Kohteenaan kiipeilijällä oli lokaalipartiolaisten kutupaikka, jossa on muun hyvän lisäksi soutumatkan päässä pari hyvää kalliota.

Aurinko paistoi, kiipeilijä souteli ystävineen tyynellä lampi/järvisekoituksella perille. Virittelimme köydet kunnon kto-sääntöjen mukaisesti. Valjaat päälle, köyttä atc:n ympärille ja lämmittelykalliota alas.

Silloin kiipeilijä tuntee sen, mitä hänen mankkapussinsa oli epäillyt. Suomalainen trooppinen kesäsade. Juuri sellainen, joka kestää 15 minuuttia, loppuu yhtä nopeasti kun on alkanutkin ja kastelee kaiken.

Kiipeilijää hieman harmittaa.
Pikku ropsuttelin jälkeen kaikki otteet olivat märkiä, joten ylöspäin menemisestä ei tullut mitään.

Onneksi kiipeilijä ystävineen on näppärä ja älykäs. Jos ei ylös, niin sitten sivulle. Kengät jalkaan ja halkeamaa pitkin kohti kulmaa, josta käännöksen jälkeen taas eteenpäin.

Pientä haastetta tarjosi käsiotteiden lähes täydellinen puuttuminen sekä veneessä odotteleva kiipeilykaveri. Tällä kertaa psyykkistä haastetta ei siis tarjoa korkealta räpsyttely vaan yksityinen molskahdus metrin päässä vaanivaan järviveteen. Lisäksi veneessä sauhuttelevan toverin tarkoituksellinen huonon läpän heittäminen, josta seuraava nauramisefekti vaikeuttaa muutenkin haasteellista missiota. Kiipeilijä taistelee, ei räpiköi vedessä. Toisin kuin ystävä.


"Vitti tästä ei pääse mihinkään..."