Tällaiselle nuorelle ulkoilmaurheilusta innostuneelle kesärille sattui lauantaina zurnalistisen uran huippuhetki, kun pääsin haastattelemaan action man -nukenkin mallina olevaa Veikka Gustafssonia.

Eniten huomiota herätti Gustafssonin rauhallisuus ja - voisiko sanoa - tavallisuus. Kirjoista voi lukea millaisissa olosuhteissa siellä korkeuksissa liikutaan. Mahtaa olla hieno fiilis oksentaa monta päivää putkeen, tuntea kuinka happi ei yksinkertaisesti riitä - lisähappeahan ei ole tarkoitus käyttää.

Samoin oli mielenkiintoista kuulla, miten suhtautua kuolemaan, kun sitä näkee käytännössä joka reissulla - pahimmillaan omat kiipeilykaverit lähtevät. Tai millaista on hinuttaa 100km lähestymismarssi ennen kuin on edes perusleirissä, jossa alkaa sitten reittien rakentaminen ylempiin leireihin.

Mutta myös se, että ei ammattivuorikiipeilijälle ne pelkät huiput ole se juttu. Kokemukset matkalla, kiipeilykavereihin paremmin tutustuminen, maisemat, elämän yksinkertaisuus, pari kuukautta on aika selvät sävelet, mitä tehdään... Ja tietysti uuden huipun saavuttaminen.

Ei siis mitään maailmaa syleileviä syitä.