Näiden töiden lomassa olen usein ajatellut, että haluaisin sitten isona tehdä työtä, jossa voisi sivistää itseään joka päivä. Lasienkeruu kun ei juurikaan älyä kasvata.
Periaatteessa nykyinen kesä- ja freelancer-duuni on sellaista. Toimittajana voi hyvänä päivänä hahmottaa suurempia kokonaisuuksia ja yhdistellä asioita, ottaa uusista aiheista selvää ja kysyä fiksummilta. Joku on sanonut, että ei toimittajan tarvitse tietää kaikkea, riittää että tietää mistä asian saa selville.
Nuorena vielä luulin, että kirjoittamalla voi vähintään muuttaa maailmaa. Liekö turtumista vai havahtumista, mutta enää siltä ei tunnu. Yksi havahduttava tekijä oli viime syksyn kauppatieteiden luennolla, kun aiheena oli (muiden ohella) sanomalehden merkitys. Sen tarkoituksenahan on tuottaa omistajilleen lisää rahaa. Mitenkö se tehdään? Myymällä mahdollisimman paljon mainoksia lehteen. Eihän yhden tilaajan 150 euroa vuodessa merkitse mitään sen rinnalla, kun merkittävä mainostaja ostaa sivun käyttöönsä useita kertoja viikossa.
Eli toisin sanoen liiketoiminnallisesta näkökulmasta ajatellen lehden tarkoituksena ei ole tarjota lukijoilleen tietoa asioista, vaan täyttää mainosten jättämät kolot teksti- ja kuvamassalla. Aika raakaa, kun tarpeeksi yksinkertaistaa.
Käytännössähän tavallisessa päivittäin ilmestyvässä lehdessä työ on pääosin toistuvien aiheiden käsittelyä. Hieno juttu saattaa hukkua massaan, jo pelkkä taitto voi vaikuttaa jutun houkuttelevuuteen. Paljonko toimittajalla on siis valtaa? Tällä hetkellä, tässä vireystasossa minusta tuntuu, että kovin vähän.
Entäpä sitten jokin kauppatieteellinen ala? Johtaminen ja organisaatiot kuulostaisi kivalta. Ehkä jopa johonkin ulkoilmaurheilufirmaan myyntipäälliköksi.
Ei sekään taida kovin ruusuista olla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta peruskuvio on seuraava: kun gradu on valmis, alkaa työnhaku. Nykyaikana harvaan duuniin pääsee suoraan. Ensin on käytävä 1-2 vuoden trainee program, jonka kautta pääsee projektipäälliköksi.
Projektipäällikön nimikehän kuulostaa jo hienolta. Mutta olo lienee kuin armeijassa; pikkupomo, jolle pusketaan painetta kolmesta suunnasta. Uraputki välkkyy edessä ja pian huomaa ajautuneensa sitku-ajatteluun: sitten kun tämä kolmen vuoden periodi on ohi, voin hengähtää.
Paskanmarjat. Kraka kiristää entistä tiukemmin, kun aseman kohoamisen myötä paineet kasvavat ja markkinat laajenevat.
Mitä työnantaja työntekijältään haluaa? Työpanoksen. Onko tekijällä väliä, kunhan työpanos on mahdollisimman suuri? Aika vähä. Ainahan on uusia innokkaita projektipäälliköitä, ihan jonoksi asti.
Mitä bisnesmaailmaan uponnut työntekijä saa? Alkuun neljästä viiteen viikkoa vuosilomaa, ihan jees palkan, vapaa-aikaa kello kahdeksantoista jälkeen.
Ehkä suurimman stopin urasuunnitelmissani sai aikanaan aikaan vuosiloma. Ajatellaanpa. Ihminen on siis valmis tekemään työtä yksitoista kuukautta vuodesta. Siis elämästä pääosa menee siihen, että viitenä aamuna viikosta on mentävä töihin. Tai pahempaa, jos on vuorotyö. Itse en koe olevani valmis sellaiseen.
Moni 35-vuotias kauluspaitaduunari on sanonut minulle, ettei oravanpyörä kannata. Parhaiten oppii kantapään kautta. Siinäpä dilemma, jota mietin seuraavien kolmen päivän aikana. Kaksi niistä on viikkovapaita, yksi rästejä. Loput päivät viikon vapaastani menevät ylitöissä.
Kuinka moni yritysjohtaja on 60-vuotishaastattelussaan harmitellut, että vietti liikaa aikaa perheensä kanssa?
Loppuun vielä kahden idolin kohtaaminen. Toinen oli lenkillä, toinen kauluspaitaduunissa.
Meillä on luomun kanssa yhteinen historia.
Kommentit