Suurin osa tuoreesta lumesta oli jo hiihdelty alta pois, mutta olihan sitä vielä ties missä. Lähdimme aamulla reippaasti Midille, kun kaverit olivat nyysineet lipukkeita aikaisiin hissikoppeihin.
Midillä oli lunta, tuulta ja aurinkoa. Perussettiä. On ollut mielenkiintoista seurata Vallee Blanchen alla ja ympärillä liikkuvaa jäätikköä. Kuukausi sitten se oli aika paljas. Nyt paljon täydempi. Ymmärrys jäätikköhiihdon suhteen on kasvanut eksponentiaalisesti.
Mutta niin, hiihtelimme siis aamulla Midillä. Perusoffari Midiltä on yllämainittu Vallee Blanche. Sisäänmeno tapahtuu köysisysteemin avulla. Useimmiten opasryhmät laitetaa köysiin jo lähdössä. En ole ihan varma, että onko se ihan fiksuin tapa, mutta pääseepähän tottumaan jäätikkötouhuun.
Oikeanpuoleinen harjannereitti on hieman jyrkempi ja epätasaisempi, joten mahdollisuuksien mukaan opasryhmät kulkevat helpompaa vasemmanpuoleista reittiä pitkin.
Ryhmiä tulossa helpompaa reittiä pitkin. Keskellä hissifirman työntekijä lapioimassa lumia pois tallustelureitiltä.
Vaikka mäessä oli muiden jälkiä, oli tuuli ladannut reitin taas hyvään kuosiin. Sai päästellä ihan vauhdilla.
Miku pujottelee lumikokkareiden välistä.
Kahvitauolla ihmettelimme luonnonilmiöistä perinteisimpiä, eli pilviä.
Kuvaa ei ole käsitelty muuten kuin kokonsa puolesta ja vähän vedetty histogrammia siistimmäksi. Älyttömiä värejä. Liekö kyseessä kostea pilvi?
Midiltä pois päästyämme oli edessä vaativa pohdinta. Mitä sitä loppupäivällä tekisi, kun kello ei ole edes kahtatoista vielä. Laskuhommien jatkoa, tietysti. Lähdimme pienelle haikkailuretkelle minne lie potpur-laknoirin suuntaan.
Esa edellä, Miku perässä.
Aurinko rusketti naamaa, upottava skinnauslatu upotti monojen alla juuri sopivasti ja edessä oli koskematonta lunta. Mikäs sen parempaa?
"Ole hyvää lunta, ole hyvää lunta - ON SE!" Esa ja Esan toive korputtomasta lumikerroksesta.
Chamonix on tunnettu vauhdikkaista mäistään. Menimme sitten Mikun ja Santun kanssa kokeilemaan Ensan sisäänkäyntiä. Ensa on siis mäki, joka näkyy hissiasemalta selvästi. Siksi - luonnollisesti - se on mäki, joka täytyy käydä kokeilemassa. Kurun sisäänkäynti kulkee kapean kalliovälikön kautta. Tai noh, ei se niin kapea ollut kuin luulin, tilaa oli ainakin kolme ja puoli metriä, toisissa kohdissa vähän enemmänkin.
Eihän sitä mäkeä voi kovin jyrkäksi sanoa, mutta oli se ihan sopivan taagia minulle. Oli kiva huomata, että vähän kaltevammallakin saa käännökset sujuviksi ja flown virtaamaan.
Meikä pomputtaa, Miku kuvasi.
Miku puikkailee. Ensa on vähän samanlainen kuin Highway Verbierissä.
Lumi pääkurussa oli lumivyöryjälkeä. Se oli tiedossa etukäteen, mutta pitäähän se itse täristellä läpi, että saa kunnon fiilikset. Onneksi siellä oli vähän pehmeämpiäkin paikkoja.
Miku pehmeällä. Taustalla Chamonixin kylä.
Ensan loppuosa on aika kivistä ja lumetonta kärripolkua. Näppärinä poikina otimme lenkkarit mukaan. Tosin kameran, monojen, turvasälän ja suksien kantaminen repussa on aika jäykkää touhua. Varsinkin, kun painopiste jää väkisin aika ulos.
Muuli valmiina taisteluun. Mikun kuva.
Santu hiihtää tavallisesti alppisuksilla ja puikkamonoilla.. Niinpä tellumonot tuntuivat kuulemma kuin lenkkareilta.
Vaihteeksi tällainen astetta reippaampi päivä. Ysiltä mäkeen, pienen loppukävelyn jälkeen kämpille puoli kuuden aikaan. Kivaa.
Kommentit