Aamulla kurkku oli täynnä limaa eikä ääni kulkenut ollenkaan. Päätin jäädä aurinkoisesta säästä huolimatta nukkumaan, viikonloppuvieras Sakke sen sijaan lähti aamulla mäkeen. Ennen puolta päivää heräsin puhelinsoittoon, jossa käskettiin hiihtohommiin. Pakkohan sitä oli sitten lähteä.

Taustalla Mont Fortin bäkkärin peruskurut. Matkalla kohti Phantomia.

Olo parani iltapäivää kohden mentäessä, ja kurkusta lähti jo jihaa-huutoja. Päivän jännittävin paikka oli bäkkärin Phantom-kuru, johon ei mennyt yksiäkään jälkiä ennen meitä. Mukanamme oli onneksi parikymmentä vuotta Verbieriä kalunnut Seba, joka testasi kurun lumitilanteen kestävyyden. Ja kivaahan se oli, vaikkei puuterista puhutakaan.


Seba lähti crash test dummiena avaamaan. Rinne näyttää nöösiltä, mutta seuraavassa kuvassa parempi kuvakulma.

Edellisessä kuvassa Seba oli keskimmäisen luirun yläosassa. Kuva latistaa jyrkkyyden, mutta kivaa oli.

Kovan lumen vuoksi sunnuntai oli tekniikkapäivä, eli mukavan hiihtelyn lisäksi selviytyminen vaati tavallista kovempaa keskittymistä. Metsähiihtoa ei voi ikinä harjoitella liikaa, kuten laskuasennosta näkyy.

Iltapäivällä suuntasimme vielä Col de Minesia kohti.


Jossa saimme paukuttaa auringon lämmittämää firniä ylhäisessä yksinäisyydessämme. Yleensä nuoskaloskaa saa hiihtää vasta huhtikuussa...

Bäkkärillä ja offareilla muutenkin oli ihmeellisen hiljaista. Ok, lumi ei ole puuteria, mutta mukavaa laskemista on silti reilusti. Ei sillä ettäkö hiljaisuus haittaisi. Jääpähän enemmän meille. Eikä tarvitse varoa ala- tai yläpuolella olevia hiihtäjiä, josko joku vyöräyttää lunta päälle tai sen tekisi itse.