Puolitoista viikkoa ennen
Luin Taikurin johonkin lehteen (teksti ei ole blogissa) kirjoittaman tarinan myöhäisen lauantai-illan vedosta, jonka seurauksena Janne kävi juoksemassa maratonin sekä kaksi kierrosta parkkipaikan ympäri.

Idea oli suorastaan nerokas. Kylmiltään maratonille on tarpeeksi tyhmää, että siinä tutustuu omaan itseensä, mutta toisaalta siinä saisi senkin "pitäisi"-tempauksen tehtyä.

Luin tarinan torstaina. Tulevalle lauantaille en viitsinyt enää tsempata, mutta sitä seuraavalle löytyikin jo maraton suht läheltä eli Joensuusta.

Toisekseen olin haikkaillut Alpeilla viitisen kuukautta, joten oletettavasti veren hapenkuljetuskyky on varmaankin ihan hyvällä tasolla. Ei sen pitäisi siis kunnosta olla kiinni.

Kuusi päivää ennen
Sunnuntaina kävin lämmittelylenkillä vähän kokeilemassa, että miten hölköttely sujuu. Edellisen kerran kävin lenkkeilemässä joulukuun alkupuolella.  Juoksu meni hyvin, mutta jälkeenpäin ajatellen 21 kilometriä kuusi päivää ennen maratonia oli ehkä vähän ylimitoitettu.

Kulunut viikko sujui ahkerasti venytellessä. Vaikka sankari olenkin, eivät jalkani uskoneet sitä. Nehän jumittuivat tuollaisesta parinkympin rasituksesta. Keskiviikkona kävin vielä palauttavassa hieronnassa. Perjantaina oikea takareisikin tuntui jo löysältä.

Alle 24h lähtöön
Viimeisen illan valmistautumisena suoritin ruoka- ja juomahuollon työpaikan kesänavausbileissä juomalla vissyä ja syömällä särää. Loppuillasta kollegoiden kanssa baariin, tunti unta ja yöbussilla Joensuuhun.

Aamulla alkoi vähän jännittää. Vaikeuksien kautta voittoon oli ollut sloganini, mutta tunti ennen lähtöä aloin ymmärtää, että se 42 kilometriä on aika pitkä matka. Ei sillä, olen pidempiäkin matkoja taivaltanut, mutta en ihan tällaisella valmistautumisella...

Noh, turha selittely sikseen ja juoksuun.
Joensuun maratonille oli ilmoittautunut 463 juoksijaa, joista naurettavat 60 täysmatkalle. Puolikkaitahan juoksin jo 15-vuotiaana, joten lähtöviivalla mielialani kohosi. Tavoitteekseni tarkentui juosta pidemmälle kuin 400 muuta osallistujaa.

0-11 km
Lähtö sujui hyvin aina kilometrin kohdalle. Silloin jalat menivät siihen samaan jumitusasentoon, jossa ne olivat olleet koko viikon. Tapoihini ei kuulu missään nimessä luovuttaminen, mutta nyt vähän mietitytti. Jos nyt aikatavoitteesta luovutaan (tarkentui 5km juoksun jälkeen maaliinpääsyyn ennen kuin ajanotto 5.30 kohdalla lopetetaan), niin juosten pitää koko matka edetä.

Ensimmäisen kierroksen lopussa, kympin matkan jälkeen vasen jalka vähän löystyi. Taitaa ikää olla jo sen verran, että kone lämpenee hitaasti, ajattelin. No, ei se ihan niinkään ollut. 15 kilometrin jälkeen molempien takareisien lisäksi myös etu- ja sivureidet, pohkeet, alaselkä, kyljet ja kyynärtaipeet olivat turvallisen kovana.

11 - 32 km
Eihän siinä auttanut kuin tähdätä puoliväliin. Myönnän, että toisen kierroksen jälkeen olisin mielelläni kääntynyt maalisuoralle, mutta jatkoin silti kolmannelle kierrokselle. Tätä pidemmälle en ollut aiemmin juossutkaan.

Kolmas kierros oli tylsin. Ajatukseni sinä tunnin ja vartin aikana olivat lähinnä siinä, että seuraava kierros on viimeinen. Tsemppiä antoi peesiapuna toiminut kaveri, joka sanoi, että 30 kilometristästähän maraton alkaa. Niin, ei tässä auta kuin räpiköidä. Jalat olivat edelleen kipeät. Askel mukavan matala ja hidas.

32-42,195 km
Neljäs kierros, takana 32 kilometriä, edessä kymppi. En kokenut mitään maagisia hetkiä, päänpimennyksiä tai hoiperteluja. Kivut vain kasvoivat tasaisesti. Suurimmat taistelut itseni kanssa kävin siitä, että kävelisinkö pari kilometriä vai en. Voimia antoi mansikanmakuinen energiapatukka. Toisin kuin etukäteen kaavailin, se ei tullut ylös vaan antoi puhtia koneeseen, vähän kuin sen tarkoituskin lienee.

Fiilikset vaihtelivat puolen kilometrin välein. Oli ihan kiva edetä, toisaalta taas ei ollenkaan. Tuli ihan murrosikä mieleen. Kilometrikyltit ja huoltopaikkojen kohdat olivat kuin palkkapäiviä - tasaisen ähellyksen lomassa edes jotain, minkä vuoksi hymyillä.

Etukäteen kuvittelin, että jossakin 37 kilometrin kohdalla juoksu muuttuisi kivaksi, viimeistään 40 kohdalla. Hitot. Samaa tuskaa se oli, lähinnä ärsytti oma hitaus. Mieluummin olisi ollut jo maalissa.

Viimeisen puolen kilometrin paikkeilla tsemppasin. Jostakin löysin voimia ottaa lentävää askelta, ohittaa yhden hoipertelijan (helppo nakki) ja yhden pari kertaa minut ohittaneen juoksijan, jolla oli viimeisellä kympillä ollut pyöräilijä tsemppaamassa (piti jo vähän kiihdyttää).

Maalissa sain mitalin kaulaan. Ja voin sanoa juosseeni koko matkan.

42,195 kilometrin jälkeen
Jälkeenpäin jalat olivat kipeät. Saunan lauteille piti punnertaa käsivoimin. Toisaalta nyt liikuin ilman apuja, toisin kuin sadan kilometrin kävelyn jälkeen. Yöbussilla matkustaminen, neljän tunnin ja vajaan 56 minuutin läpsyttely ja syöminen yhdessä saivat yhden Artun jäämään aika pysyvästi jo alkuillasta vaaka-asentoon.

Menisinkö uudestaan? En tiedä. Olisihan se hienoa juosta alle neljään tuntiin, mutta silloin pitäisi varmaankin harjoitella. Tai ainakin juosta viimeistelylenkki pari viikkoa ennen koitosta.

Kiitokset Tuomakselle ja Katille mahtavasta vieraanvaraisuudesta!