Aamulla oli aikomuksena herätä aamuyöstä ja ajella erääseen hiihtokeskukseen, josta olisimme skinnailleet ylös ja laskeneet sitten aamupäivällä alas. Kaikki oli valmiina, raudat haettu kaverilta, auto lainassa. Tietysti nukuin pommiin. Noh, ehkä olisin pudonnut jäistä nousulatua alas tai jotakin, mutta kyllä silti niin sanotusti harmittaa.

Eipä auttanut muu kuin nukkua rauhassa ja lähteä 700 vertikaalimetrin ja 40-45-asteisen kurun sijaan kevyelle vaellukselle, kun ei parempaakaan tekemistä ollut. Varsinaista vaeltamista tosiaan. Otin hissin 2 200 metriin Ruinettesille ja lähdin sieltä poikkitietä pitkin eteenpäin. Tavoitteena oli lähinnä saada rusketusta ja katsella vähän sulaneita maisemia, ei sen erityisempää.


Ensimmäinen tasainen nyppylä oikealla olikin lopulta päivän tavoite.

En tiedä, että mikä niissä huipuissa viehättää, mutta sellaiselle oli taas päästävä. Col de Mines on yksi peruslaskureitti. Sen vieressä nousee joku vuori, jolle kiipeää sukset selässä kymmenisen minuuttia. Nyt lähestyin tätä hurjaa vuorta laskulinjan puolelta. Se olikin aika jyrkkä. Jokin tie kulki siksakkia rinnettä ylös, mutta mitäs jännitystä siinä silloin olisi.

Ihmeen jyrkkää mäkeä sitä on talvella tultu alas, huomasin kiivetessäni samaa seinää ylös. Parinkymmenen minuutin loikkimisen jälkeen olo ei ollut enää kuin pikku-Heidillä vaan VG:llä. Huippu saavutettu. Ei siitä kuitenkaan sen enempää.

Otsikon rentoilu jatkui, kun lähdin mäeltä alas. Mietin, että hyppelehtisinkö kanervikossa alas asti vai kävelisinkö hissille. Hissi voitti. Hissikyydistä huolimatta muutama tunti meni varsin mukavasti raittiissa ilmassa. Nyt illalla jaloissa tuntuu, että jotakin on puuhailtu.


Alppikukkasia jonossa.