Tiesin yhteisasumisen hyvistä ja huonoista puolista ennen tätä kautta. Kokemusta touhusta on monelta suunnalta ja ihan vain vaikka viime kausilta sekä syksyn hostellikiertueelta.

Hiljalleen alkaa keittää. Brittimimmi, josta ennenkin olen tarinoinut, jätti eilen tiskit tiskaamatta ja lähti töihin. Tänään oli sitten krapulaa. Tulimme kahden jälkeen töistä ja keittiö oli edelleen täynnä yhden tyttären likaisia tiskejä. En ollut ainoa, joka kysyi että miksi ne ovat edelleen tuossa. "Eilen oli Mardi gras, hei älkää olko tuollaisia". Niin mutta tänään on keskiviikko. "Aamulla oli niin paha darra, että olisin oksentanut jos olisin tehnyt jotakin." Nyt kello on kaksi yöllä. "Ok, fair enough, mutta eivät kaikki ole minun tiskejäni..."

Siis johan on ihme. Tässä tilanteessa itselläni on puhtaat paperit. Vaikkei aina nappaisikaan, niin en jätä omia tiskejäni lojumaan jälkeeni. Varsinkaan siten, että ne blokkaisivat muilta ruoanlaittomahdollisuudet. Harva asia kiristää yhtä pahasti kuin yhteisten asioiden hoitamatta jättäminen ihan vain laiskuuden vuoksi. Varsinkin tältä yhdeltä tapaukselta. Varsinkin, kun nämä asiat on yhteisesti sovittu.

Parin viime viikon aikana yhteisessä keittiössä istutaan jatkuvasti aamuneljään asti. Edelleen, niitä muita ajattelemalla voisi sulkea vaikka vain oven, jotta meteli pysyisi edes jotenkin aisoissa. Nyt meteliä tulee ympäröivistä huoneista. Ja kyseessä ei ole ne äänet, joita voisi olettaa tähän aikaan päivästä (04:10) kuuluvan.

Jos tässä kommuunissa asuisi edes joku sellainen, jolle päivän laskut eivät tarkoita iltapäiväkurvailua rinneravintolaan, saattaisi yöllä saada rauhassa yrittää levätä. Mutta kun eivät nuo ymmärrä laskettelun päälle mitään. Jos oikein jaksaisin, kolistelisin aamulla ennen ysiä kaikki hereille ja mäkeen. Mutta kostaminen on lapsellista.

Onneksi edessäni siintelee jo mahdollisuus päästä pariksi viimeiseksi kuukaudeksi erääseen toiseen kämppään. Voisi keskittyä olennaiseen.