Eräänä tavallisena hiihtopäivänä katsoimme aamulla ulos ikkunasta. Aurinko paistaa pitkästä aikaa pilvettömältä ja kirkkaansiniseltä taivaalta. Aamupala oli taas reilut puoli tuntia myöhässä, joten lähdimme syömättä mäkeen. Tällaisia päiviä ei tule liian usein(olihan niitä sitten jälkeenpäin ajatellen aika monta peräkkäin).

Toppihissi oli auki, mikä on harvinaista. Kuinka ollakaan, suurin osa noin 50 hiihtoturistin joukosta oli edelleen jossakin muualla, sillä toppihissiin pääsyä odotti vain noin 15 laskijaa. Pääsimme ensimmäisten joukossa ylös.


Hirveä hissijono.


Antti päästelee.

Kashmirilaiseen tapaan yllätyksiä oli luvassa. Uutta lunta oli nimittäin sadellut illan ja yön aikana reilut 15 senttiä. Koska edellinenkin kerros oli edelleen pehmeää, oli tarjolla loistavaa hiihtoa. Yleensä lähdemme hissiltä taivaltamaan kohti erinäisiä harjanteita, mutta nyt teimme poikkeuksen ja laskimme suoraan hissin alle aukeavaa perusseinämää alas. Pientä pyydapaniikkia oli havaittavissa, mutta pahin tärinä katosi ensimmäisen laskun puolivälissä, eli noin 400 vertikaalimetrin jälkeen. Lumi oli kuin perunajauhoa; nopeaa ja kevyttä. Tuntui kuin olisi hiihdellyt vesisuksilla, vaikka alla ei ollutkaan spatuloita tai kookakkosen vehkeitä.

Seuraavalla nousulla nappasimme lähimmän harjanteen laskijan oikealle. Puuteria mitä puuteria. Niin oli seuraavankin harjanteen tilanne. Ja sitä seuraavaan. Huh, aika rankkaa tämä hissihiihto, vielä kun yhtenevää vertikaalia oli laskua kohden 700 – 900 metriä.


Sukset eivät mahdu hissin ulkopuolella oleviin telineisiin. Niinpä ovat jäävät auki. Ei korkeita paikkoja pelkääville.

Neljännen rundin jälkeen katselimme taivasta. Pilvet alkoivat kerääntyä, kuten iltapäivällä täällä lähes poikkeuksetta tapahtuu. Päätimme kokeilla laskijan vasenta puolta ja haikata toppiin, eli reiluun 4100 metriin kohoavan Apharwatin huipulle.


Seba takana, Antti edellä.

Ei muuta kuin sukset selkään, jäähakut, julbot ja raudat esiin ja menoksi. Kiinnitimme itsemme 60 metrin köyteen yhdeksi retkikunnaksi. Olimme valmiit huiputukseen. Kevyen vaelluksen jälkeen olimme ylhäällä. Siellä oli tuulista ja pilvistä. Ja vielä muutaman lumipallon kantaman takana nousi korkeampia vaaroja. Tunsimme itsemme huiputetuksi. Ei auttanut kuin hiihdellä alas, sillä näkyvyys oli sinkkiä, allekirjoittaneen pahinta vihollista.


Reunalla korkeutta oli 4124 metriä. En ole aiemmin ollut yhtä korkealla.

Antti starttaa toppiharjanteelta.

Alhaalta löysimme tyhjän snack barin, josta tilasimme ensimmäiset pitsat lähes kuukauteen. Pieniä, mutta hyviä. After ski sisälsi kolme kuppia kahvia ja kaksi kokista. Kreisiä menoa Kashmirissa!