Mitä mulle kuuluu? on blogi, jossa ymmärtääkseni ekaa kesää lehdessä työskentelevät toimittajat kirjoittavat anonyymisti kokemuksistaan.

STRAP taas on kahden kesäkuvaajan projekti. (Tällaisen urheilumiehen nauruhermoihin osuivat parhaiten kuvaukset jalkapallo-otteluiden kuvaamisista 7.6. ja 4.6, itsekin aihetta joskus kokeilleena. Strapin kuvaajille urheilukuvaus ei taida ainakaan vielä olla se omin ala...)

Mitä mulle kuuluuta selatessani muistin taas, miksi tänä kesänä jätin haut väliin, enkä pyrkinyt toimittajaksi (kuvaajaksi en rohjennut). Useimmissa sanomalehdissä tavallinen uutistyö on aika rutiininomaista. Ehkä noin ei saisi ääneen sanoa, mutta tottahan se on. Monesti päivä koostuu poliisiuutisten kokoamisesta, tiedotustilaisuuksissa käymisistä ja STT:n uutisten paikallistamisesta. Jos tulee jokin oma idea, niin sen saa yleensä toteuttaa.

Maailman muuttaminen onnistuu harvoin. Isot uutiset kävelevät yleensä syliin. Toisin sanoen joku kertoo niistä. Joku sellainen, joka hyötyy tiedon julkistamisesta, tai sitten ei ajattele sanomiaan, kuten Timo Kalli vaalirahajupakan alkuunpanijana.

Toimituksissa usein sanotaan, että uutisia täytyy etsiä. Toki niitä voi etsiä, mutta ei kukaan kerro mistään poikkeavasta, salatusta tai vaietusta, eli uutisesta, ellei ole katkeroitunut tai muuten halua ajaa etuaan. Näille lähteille ei tuosta vain pääse - täytyy olla suhteita ja pitkäaikaista yhteistyötä suuntaan jos toiseenkiin. Sellainen on kesätoimittajan roolissa vähän hankalaa.

Toimittajan työssä täytyy myös tehdä juttuja aiheista, jotka eivät ihan oikeasti kiinnosta yhtään. Silloin haastetta voi hakea tietysti eri näkökulmasta: miten tästä aiheesta voisi tehdä kiinnostavan? Yleensä se onnistuu vääntämällä aloituskappaleeseen vähän uutta tulokulmaa, mutta sekään ei poista ongelmaa, eli aiheen epäkiinnostavuutta. Helpostihan itsensä turruttaa, sillä perusuutisia voi vääntää hyvällä omallatunnolla ja nuoren ihmisen näkökulmasta ihan ok palkalla vaikka kuinka. Mutta että voiko niillä maakuntaprojekti-infoilla pelastaa maailmaa. Petyin kun ymmärsin, että vähän vaikeaahan se on.

Toki toimitushommissa on monia hyviäkin puolia. Työyhteisö koostuu yleensä hyvästä ja hauskasta jengistä, toisinaan niitä uutisia tulee syliin tai oma juttu on muuten vain hyvä. Parasta on, kun omaa juttua lainataan muualla. Tai parhaimmillaan tulee jopa palautetta. Omalla tarkkaavaisuudella voi tehdä paljon. Monet mieleen jäävät jutut ovat lähtöisin aika yksinkertaisesta ideasta. Esimerkiksi Hesarin kaupunkisivujen thaihieronta-kokonaisuus ja tänä keväänä pyörä/auto-testi. Ja hyviin puoliin lisättäköään vielä se kuukausipalkka.

Kuluvana kesänä kirjoittelen juttuja jonkin verran freelancerina. Pidän siitä tällä tavoin, kun vuokranmaksu ei ole niistä jutuista kiinni. Tänä kesänä tarinoitani kaupatessani arvostan myös entistä enemmän niitä friikkuja, jotka ihan oikeasti tekevät elantonsa vapaalla kirjoittamisella. Se vaatii pitkäjänteistä työtä ja hyviä diilejä. Eipä sillä, harvoin freenäkään voi tehdä maailmaa pelastavia juttuja. Mutta ainakin voi kirjoittaa aiheista, jotka kiinnostavat ihan aidosti. Eikä sillä, ei toimitus niin ikävä paikka ole, ettenkö sellaiseen vielä sisään ehdoin tahdoin pyrkisi. Roolista en osaa sanoa.