Sunnuntaina lähdimme valloittamaan ruotsalais-saksalais-suomalaisyhdistelmällä Bec des Etagnesia, eli 3 250 korkeuteen nousevaa vuorenhuippua heti Mont Fortin vieressä. Haikkaamista ei tullut kuin vajaat 300 korkeuserometriä, mutta harvoin olen yhtä rankkaa nousua tehnyt. Osansa oli siinä, että olimme ensimmäiset sillä vuorella lumisateen jälkeen, joten jouduimme tekemään portaat itse. Käytännössä ensimmäinen siis polkee porrasaskelmia yksi kerrallaan ylöspäin muiden katsellessa maisemia ja seuratessa perässä.
Tuosta lähdimme. Ylhäällä keskellä on huippu.
Tietysti piti vähän näyttää, että suomalaisella sisulla mennään vaikka läpi pystysuoran seinämän, eli terve verenmaku saatiin suuhun puskemalla portaita välillä reisiin asti ulottuvaan, välillä vain nilkkoihin yltävään lumeen. Mutta aurinko paistoi ja seura oli hyvää, joten mikä ettei.
Takana parisataa vertikaalia, edessä vielä riittävästi.
Huipulle oli joku alppipässi sittenkin ehtinyt ennen meitä. Tosin hiihtojälkiä ei näkynyt, eli paikalla oli käynyt todennäköisesti joku lokaali alppinisti. Eihän se meitä haitannut, eli alaspäin oli suunta. Lumi oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Tästä se lähti.
Parin kevyen haikin jälkeen jaloissa alkoi tuntua se, että takana oli kuusi päivää töitä ja viikon viides täysi hiihtopäivä menossa. Jaloissa ei vain riittäneet paukut.
Kello oli puoli viisi, kun olin suunnannut sukset jo kohti Pubia. Häppärit vielä päällä. Eikös saksalainen ystäväni Tino keksi siinä vaiheessa, että voisimme kiivetä Mt Gelelle ja laskea sen grand couloirin, ihan vain kauniin auringonlaskun vuoksi. Idea oli niin päätön, että ei muuta kuin sukset takaisin kiinni reppuun ja kiipeämään. Ruotsalaiset lähtivät jo afterille.
Jostain ihmeestä parinsadan metrin nousuun löytyi vielä voimia. Liekö batteryna toiminut auringonlasku vai tyhjät rinteet, mutta yksi kauden hienoimmista hetkistä sattui juuri tuohon nousuun. Räpsäisin siitä vielä kuvankin todisteeksi.
Kohti kuuta, selkä aurinkoon.
Katselimme tasaisin väliajoin alaspäin vajoavaa aurinkoa, mutta ystävällisesti se pysyi ylhäällä siihen asti, kunnes ehdimme kurun päälle. Oli aika voittajafiilis. Tosin liian paljon ei ollut aikaa ihailla maisemia, sillä aurinko tosiaan liikkui vuorten taakse hyvää vauhtia.
Tino vasemmalla, aurinko oikealla, reitti kuruun keskellä.
Eihän siinä auttanut muu kuin ottaa hörppy vettä, vähän suklaata ja semikuivattua randobanaania ja sukset jalkaan.
Tällaista sunnuntaina. Tino kurvailee.
Aurinko ehti painua vuorten taakse puolivälissä kurua. Onneksi valoa riitti sen verran, että pääsimme alas ilman otsalamppuja. Fiilis oli kertakaikkisen mahtava. Niin ja lumikin oli hyvää.
Kun kerran muutkin retken vaiheet ovat kuvissa, niin toki lopetuskin. Helmi homma.
Kommentit