keskiviikko, 15. marraskuu 2006
Elävien kuolleiden yö
Kokeneena kosmopoliittina ajattelin olla viekas kuin kenguru ja valvoa lentosessioita edeltävän yön, jotta lentokoneessa nukuttaisi helpommin.
Kuten arvata saattaa, suunnitelma niin sanotusti kusi täydellisesti.
Ensimmäinen paha pätkä oli Melbourne - Singapore, lentoaikaa 7 tuntia alkuillan ja puolen yön välillä. Ei nukuttanut. Toinen pätkä starttasi - yllättäen - Singaporessa, kun kone pysähtyi pariksi tunniksi ja sieltä matka jatkui tänne Wieniin, lentoaika 12 tuntia.
Ensimmäinen pätkä meni vielä kotiinlähtöä fiilistellessä. Boeing 777 turistipuolella oli pimp my ride-tunnelma, kun jokaisella oli oma pikkunäyttö edessään. Seitsemän tuntia sujui mukavasti jenkkileffojen ja lentoradion rockkanavan parissa.
Yleensä rock tuntuu tarkoittavan jotain Keanen ja Coldplayn miksausta, mutta Australian Airways yllätti: Sisters of Mercy, AC/DC, Van Halen, Faith No More, Motörhead, muutamia vain mainitakseni. Joku katseli vieressäni Beyoncén musiikkivideota lujalla, tietysti piti laittaa rokin volyymit kaakkoon, vaikka omiin korviin vähän sattuikin.
Toisen pätkän tauolla koettelin onneani ja lähdin seikkailemaan Singaporen lentokentälle. Nilkka oli turvonnut ja olo väsähtänyt, joten ajattelin että kävely auttaa. Ja mikä parasta, kaikki meni hyvin, selvisin takaisin koneeseen.
Sitten alkoi tuska. Olin jo varma, että nyt, kun Australiassa kello on jo aamuyötä ja koneessa on iltapalat tarjoiltu, uni tulisi silmänräpäyksessä tai oikeastan puolikkaassa.
Onni ei ollut kuitenkaan puolellani. Edesssäni istuva ihastuttava vanhempi rouvashenkilö veivasi tuolinsa saman tien ääriasentoon, joten eteeni jäi noin 30 sentin tila. Ja jotta tilanne olisi täydellinen, takanani istuva nuori naishenkilö päätti nauttia istuvasta nukkumasennosta nojaamalla omaan tarjottimeensa. Toisin sanoen penkkini oli jumissa.
Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu, kun pitkän istumisen jälkeen paikat alkavat puutua, hiki virrata selässä ja olo olla epämukava. Tätä jatkui 13 tuntia. Yritin nukkua istuallani, mutta eihän siitä mitään tullut. Lukea en jaksanut, jenkkileffat oli nähty, aika ei edennyt. Välillä torkahdin tunnin ajaksi. Pettymystä voisi luonnehtia lievähköksi, kun katsoin herätessäni toiveikkaana kelloa ja hetken tihrustamisen jälkeen tajusin, että matkaa olisi enää yhdeksän tuntia jäljellä.
Harvoin usko loppuu kesken, mutta viime yönä se oli lähellä.
Wienissä suoraan vessaan, puhdas paita päälle, hampaiden ja hiusten pesu (kuivaus maedridilaiseen tyyliin käsienkuivaajan alla) ja katso, olo oli taas kosmopoliittimainen. Siirryin Helsingin lennon lähettyville, jotten varmasti missaa sitä. Nyt myös onni alkoi hymyillä kuin peruukkinaama Mozartin kuulissa, sillä surkeasti toimiva langaton verkkokorttini spottasi vapaan verkon. Voi tätä onnen määrää.
Seuraava mannertenvälinen lento saa odottaa muuten pitkään.
Kommentit