Maanantaina oli vuorossa Avril Lavignen keikka. Kiertueella on kuulemma peruttu keikkoja, koska ennakkolipunmyynti ei ole ollut tarpeeksi vauhdikasta. (Josta tulikin mieleeni, että ostaakohan kukaan lippuja ovelta vai meneekö kaikki netin tai puhelimen kautta? Ja myydäänkö niitä edes jostakin portinkulmalta tai vastaavasta kopperosta?)

Noh, Helsingissä ei ollut sitä ongelmaa, sillä polkiessani aamulla ripustelemaan systeemeitä klo 7.20 oli Jäähallin ovien edessä jo innokkaimmat fanit jonottamassa sisäänpääsy. Ovet aukesiva 12 tunnin kuluttua. Tätä se teettää, kun kesälomat kestävät yli kaksi ja puoli kuukautta...

Jäähalli on ärsyttävin paikka ripustaa, koska katto on vuorattu lasivillalla. Olen tästä muistaakseni aiemminkin valittanut, mutta ei se kutina mihinkään lähde. Lavignen kiertukalusto oli ihan nykyaikaista, mutta itse vaijerit olivat perinteisiä, eivät Jäähalliin parhaiten sopivia litteämpiä liinoja. Noh, nyt tiedän mitä vastaan, jos joskus täytyy vastata, että mikä on ärsyttävin näky. Se on se tilanne, kun kroppa on litimärkä ponnistelusta ja vaijeri kuopii kattovilloja niin, että lasipöly tupruttelee naamalle. Ja alla lämpöä nostaa jättiskriinin testaus, jossa on raiskattu pinkkimusta misfits-pääkallo. Ahdistus.

Keikkakokemukseni ja arvioni siitä perustuvat yhden biisin näkemiseen. Encoren viimeinen oli tietysti Sk8er boi, joka sai viimeisetkin teinit (keikan keski-ikä oli ehkä 12,7 vuotta) kirkumaan. Kirkumista en ihan ymmärrä. Että miksi sitä pitää niin huutaa. Kai se on sitä vapautumista. Tai jotain.

Avril on tosi pieni. Ja taustatanssijat näyttivät ihan faneilta, siis tanssitaidoiltaan. Siltä se hetkuminen ainakin näytti.

Näillä mennään.