Ekalla kaudella en käynyt Suomessa kertaakaan. Toisella kaudella kerran. Viime kaudella kaksi. Tällä kaudella kaksi, joista toinen oli matkojen välinen vähä pidempi tauko. Ensimmäisen kauden jälkeen paluu oli todella hienoa, toisen kauden jälkeen myöskin kivaa, viime kaudella ärsytti lähteä, tällä kaudella... Noh, ei siihen jaksanut oikein suhtautua, kotiinpaluu nyt vain on asia, joka täytyy aina reissussa ollessaan tehdä.

Mukavahan Suomessa on olla. Mutta aika normaalisti Alpeillakin voi nykyään elää, ei siellä puutu mitään olennaista. (Kasmiri olikin sitten aivan toinen juttu.)

Syksyllä lupasin kertoa sitten talvella, että kannattiko kahden työn painaminen iltoja myöten, vai olisiko ollut fiksumpaa olla kauden aikana töissä. Nyt jälkikäteen katsoen en voi silloiseen olettamukseeni täysin yhtyä, koska tein kauden aikana kirjoitustöitä. Mutta ehkä syksyinen minä tarkoittikin baari- tms. hommia, jotka vievät siis vapaa-aikaa ja tuntuvat oikealta työltä.

Niin, sellaisia oikeita töitä en ehtinyt kaivata talven aikana ollenkaan. Hyvin nopeasti silkka toimettomuus alkoi maistua hyvältä. Yhtä nopeasti siitä tuli myös normi; jos päivän on lasketellut, niin tietysti illat täytyy levätä, että jaksaa. Aiempien vuosien yhtälö jossa päivät hiihdettiin ja illat tehtiin töitä tuntui aivan hullulta. Ei siihen enää ryhtyisi.

Työssä ja sen tekemisessä on kuitenkin yksi aivan mieletön etu verrattuna työttömyyteen. Se on raha, ja sen tulemisen säännöllisyys. Raha on voima ja energia, jonka voimakkuuden huomaa vasta silloin, kun ei ole sen vaikutuspiirissä. Suomalainen lautaguru JJ Henttonen on sanonut joskus, että kannattaa muistaa, että elämää on myös kauden jälkeen; ei riitä, että rahat riittävät kaudelle, vaan myös ensimmäinen kuukausi Suomessa on yleensä elettävä jotenkin. Eipä tuohon ole lisättävää. Paitsi että onneksi huomenna on jo ensimmäinen iltavuoro.

Vielä oheen viimeinen kuva Engelistä, viimeiseltä illalta:


Aika pieni city.