Olin monesti kuullut, että on hassua ylittää raja käsivarren Lapista Norjan puolelle, koska saman tien rajan toisella puolella alkaa vuoristo.

Valitettavasti en voinut todistaa tätä faktaa, koska olimme niin myöhään liikkeellä, että ainoastaan auton ajovalot valaisivat maisemaa.

Lento Hki-Rva maksaa n. 150 egeä, juna ahkeralle opiskelijalle noin 40 euroa. Kun varaa mahdollisimman myöhään, ei tule kiusausta varata paikkaa makuuvaunusta, koska ne ovat jo täynnä. Ah, halpaa.


Toinen juttu, jota usein kuulee Pohjois-Norjasta, on säät. Ne ovat epävakaat, yleensä kuitenkin vähän märemmät kuin kuivemmat. Tätäkään en voinut todistaa rajaa ylittäessämme, koska oli tähtitaivas.


Aamulla laaksossa katsellessani ikkunasta ulos ympäröivillä vuorilla satoi vettä. Selvästi Norja.


Seuraavan viikon ohjelma oli seuraava: ArcticX -laskukilpailu Tamokissa, Lyngenin lähellä. Siellä Pohjois-Norjassa siis tiedoksi niille, jotka eivät ole paikalla käyneet. Ideana oli käydä tsekkailemassa lumitilanteet ympäri vuoria, jotta kisa voitaisiin järkätä hyvällä seinällä. Kaikki tämä tapahtui helikopterilla ja moottorikelkoilla.

Eka kerta hekossa oli jännä kokemus. Ensimmäinen tuulinen nousu vielä jännempi. "Wind is not a problem", sanoi Sven (kuva alla). Henk. koht. metallipurkin heilahtelu ja tuulen mukana liikkuminen oli kyllä vähän ongelma, mutta en oksentanut.


Sven näyttää miksi hekon lähellä pitää liikkua matalana: roottorinlapa saattaa tärähtää kalloon, jos heko vähän heilahtaa.


On hekossa puolensa. Esimerkiksi silloin, kun aurinko paistaa, maisemat avautuvat upeina ja kaksi skinnailijaa kapuaa mäkeä ylös ja heitä saa katsella yläpuolelta. Elämää.


Iltapäivämäki. Huomaa laskijat harjanteella keskellä alhaallahkolla.


Vuoret Tamokissa ovat hienoja. Laakso on merenpinnan korkeudella, joten vuoret, jotka nousevat reilusta 1000 metristä aina 1600 metriin ovat aika vaikuttavia, vaikka alhaalta näyttävät vähän pieniltä. Tosiasia on se, ettei Alpeilla normimäet ole kovinkaan pitkiä - vertikaalia tulee harvoin edes tuhatta metriä. Norjassa tonni on normaali lasku, vaikkakin peruskurut ovat ehkä jonkin verran lyhyempiä. Muun muassa siitä siis Norjan tenho.


Blumi ja Ape valmiina suuntaamaan alas.

Mutta yhtä totta on se, ettei Norjassa pääse välttämättä puuterilumelle. Eikä välttämättä edes samettisella kevätloskalle, koska vesisateet, pakkaset, pilvet, auringot ja muut tekijät tuntuvat vaihtelevan turskarannoilla reippaalla syklillä. Kannattaa siis vahata sukset, tai voi jäädä jumiin. Kokeiltu on.



Kaunista siellä on, kun sille päälle sattuu.



Mie!


Aurinkoa melkein siniseltä taivaalta.


Norjan erikoisuuksiin kuuluu omakotitalot, jotka on merkitty jopa karttoihin. Kenen lie omistamia, mutta talvisin niitä saa vuokrailla majapaikaksi, vieläpä aika edulliseen hintaan. Toki telttahiihtämistäkin olisi siisti kokeilla, mutta mökkeilyssä on oma fiiliksensä. Esimerkiksi kuivat monot ja kamat -fiilis.


Jarkko tulee kisamiittinkiin, Olsrudin vanha isäntä ei paljon stressaa.


Mukana kisassa myös Wille från Sverige.


Jarkko, Hautsi ja Ape tsiigailevat keliä tulevaksi.


Vuoristosäätä kutsutaan usein arvaamattomaksi. Kirjoista saa usein lukea tarinoita mönkään menneistä seikkailuista, kun yhtäkkiä pilvet ovat peittäneet reitit ja tuuli ja lumisade aiemmat reitit.

Eihän noita juttuja ota hirveän vakavasti, ennen kuin omalle kohdalle sattuu jotakin vastaavaa. Esimerkki Norjan arpapelistä tuli eräänä iltana, kun olimme odotelleet muutaman tunnin aukkoja pilviverhossa. Kun jengi oli kasassa ja olimme valmiita lähtöön, alkoi vuorten takana olla kirkasta - näytti siltä, että seuraavan laakson päällä olisi jo sinitaivasta.

Lähdimme ylös ja aurinko paistoi kauniisti, pilvet näyttivät olevan kaukana vuorien takana, josta ne eivät nousisi.

Pääsimme kopterista ulos ja lähdimme haikkaamaan harjannetta eteenpäin, kun yhtäkkiä iski totaalinen white out ja lumisade päälle. Näkyvyys putosi joihinkin metreihin. Jatkoimme vielä kiipeämistä, koska kelit tosiaan vaihtelevat miten sattuu. Joitakin korkeuserometrejä ylempänä keli ei kirkastunutkaan, vaan keli tuli todella päälle.

Pysähdyimme, yritimme saada radioilla yhteyttä muihin, mutta kuuluvuus oli kadonnut. Kännykällä saimme kerrottua koordinaatit siitä missä olimme ja mihin aioimme suunnata. Tähtäimessä oli suunnitellun reitin vastapuoli, pyysimme kelkan vastaan. Sitten katosikin kenttä ja akku piippasi vähäisen virran merkiksi.


Tässä vaiheessa oli vielä ihan hauskaa, vaikka vähän oli jo puhuri käynytkin naamalla.

Hissuttelimme varovasti alaspäin. Jonkin matkaa lanailtuamme pääsimme isoon bowliin, josta pääsimme laskemaan alaspäin.

Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä, mutta vielä piti päästä alas laaksoon. Ainoa ongelma oli lumi, joka oli kovinta mahdollista lunta - seuraava aste olisi jäätä. Ryhmän kokenein laskija kävi katsomassa, että pääsisikö kallioista rinnettä alas - ei päässyt, tai ainakin se olisi ollut hankalaa. Kiersimme kalliot bootpack-nousulla, joka oli jyrkintä ja kovinta seinää mitä olen kiivennyt.

Alaspäin luisuteltuamme alkoi olla jo aika aika flätti valo. Ohessa kuva.


Kyllähän sieltä jostain olisi näköjään päässyt alas, mutta ylhäältä eivät linjat näytä yhtä selkeiltä.

Noh, reippaan traversauksen, vyöryjälkien ylitysten, kelkkauran löytämisen, hitonmoisen murtsikoinnin ja kellon katsomisen jälkeen näkyi vapahdus, kelkan valo. Enpä ollut aiemmin ollut vetoköydessäkään, mutta nyt sekin on kokeiltu. Jäisellä ladulla se oli aika jännää touhua.


Kelit olivat olleet sen verran vaihtelevat, että kisat jäivät tänä vuonna väliin. Kotimatkalle, siis.

Nyt näin vähän niitä maisemia Norjan ja Suomen välillä. Masentavasti maasto madaltuu samaa tahtia kuin Suomen raja lähestyy. Ihme homma.


Aurinko laskee Norjan suunnalla.

Rovaniemeltä lähti päiväjuna Helsinkiin. Meren, vuorten, vuonojen ja kaiken sen upean luonnon jälkeen Suomi näytti jotenkin tylsältä:


Junasta.