Arcon kirkonkellot soivat kahdelta yöllä, kuten joka yö ja tunti tähän mennessä. Tällä kertaa heräämme molemmat siihen. Puoli kolmelta teltta on pakattu ja keula kohti Rostockia, välillä Innsbruck, München, Nürnberg, Leipzig, Berliinin länsipuoli sekä Rostock.


Kuljettaja ajoi viileässä, itse nukuin lämpimässä.

Sotaratsumme vuodelta 89 ei enää ole aivan täydessä kunnossa. Jäähdytysjärjestelmässä on häikkää, joten lähdemme muutaman tunnin vara-ajalla liikenteeseen.

Tämä Mazda on käynyt paikoissa, joista muiden autojen keulat eivät edes osaisi uneksia.

Ajaminen rekkojen puristuksessa ei ole ikinä mukavaa. Ei varsinkaan silloin, kun matkaa on 1 400 kilometriä ja ajotunteja 18.

Mittarilukemamme on koko matkan ajan alle sadassa, koska muuten kulutus nousisi järjettömästä älyttömäksi. Toisekseen lämmöt pysyvät nyt edes jotenkuten kohdallaan.

Kolmanneksi mazda muuttuu traktorista katuporaksi jo ohituksissa, joita teimme matkan aikana kaksi. Sitä tärinää ei kestä kukaan.


Kuinka pitkä on suora?

Tasainen mateleminen on toisinaan ihan mukavaa, silloin kun ajoon osaa suhtautua kuin pieneen retkeen. Yleensä suhtautuminen on jotain aivan muuta.

Iltaseitsemän jälkeen olemme Rostockissa. Viiden kuukauden takaisesta lauttamatkasta viisastuneina lähdemme etsimeen Rostockin keskustaa ja ruokakauppaa.

Muutamien kymmenien minuuttien kiertokävelyn kaupungin ghetto-osissa tehtyämme löydämme kuin ihmeen kaupalla auki olevan supermarketin. Fiilis on kuin Siwassa, paitsi että suomalaisten kauppojen kassojen läheisten makeisten sijaan tarjolla on ehtaa, halpaa viinaa.


Onkohan tämä nyt sitä guerilla-markkinointia?

Kunnon suomiporoina otamme vielä viime tuliaistäydennykset paikallisesta. Paluumatkalla näemme ihan aidon narkkarin valkoisine kasvoineen ja lähes mustine silmänalusineen. Kokemuksia nuorille pojille.
 

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />