Helsingin nähtävyyssarja jatkuu. Uimastadion eli ilmeisesti tuttavallisesti stadikka yllätti pienuudellaan. Stadikka (menikö oikein?) suunniteltiin aikanaan vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Kuten jotkut ehkä tietävät, kisat pidettiin kevyen kansainvälisen kriisin seurauksena vasta 1952. Mutta pienuuteen: ei niihin katsomoihin näin silmämääräisesti montaa tuhatta ihmistä mahdu. Ilmeisesti siirrettävät sivu- ja päätykatsomot ovat täyttäneet aikalaisten tarpeet.

Ehkä yllätys tuli sitäkin kautta, että niin monet puhuvat stadikasta. Että siellä olisivat kaikki. Mutta eihän sinne mahdu kaikki. Toisaalta uimala kuvaa hyvin helsinkiläistä mielenlaatua, joka on ehkä muodostunut pakon sanelemana: hengaillaan muiden seurassa. Oma rauha on maalaisten hommaa.

Onhan siellä toisaalta tilaa vaikka kuinka. Jos joskus olen pitänyt Lappeenrannan uimahallia isona, niin eihän se ole mitään verrattuna miesten puolen pukeutumistiloihin stadikalla: kaappitilaa on yhteensä varmaankin kilometrin verran. Sauna on toisaalta yllättävän pieni, ylälauteille (siihen missä ei ole niin kovat löylyt) mahtuu ehkä vajaat 20 saunojaa.

Uimaradalle en uskaltautunut, koska peruskuntoilijoille suunnatuilla radoilla oli ehkä noin 50 ihmistä/suunta (lievästi dramatisoiden). Päädyin paikallisopas Tuomaksen innoittamana testailemaan deep water divingia hyppyaltaan päädyssä. Veden alla oli vähän hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin pitkässä altaassa.

Eipä sillä, palvelut ovat uimalan ympäristössä kohdillaan. Kioskeja löytyy, musiikki raikaa ja aurinko paistaa. Ihan ok paikka. Kuntouinnit hoidan ehkä mieluummin järvessä. Onkohan se muuten vapaauintia?

+ Vatsalihaslauta ja penkkipunnerruspaikka kallioiden yläpuolella
+ Lähellä koriskenttä ja ties vaikka mitä aktiviteettia
+ Keskeinen sijainti

- Ruuhkat
- Ihmisten paljous
- Yli 20-vuotiaiden bikini-ihmisten vähäisyys

(Sodan aikana altaita käytettiin wikipedian mukaan silli- ja juuresvarastona, siitä otsikko.)