Viimeisestä laskusta tai laskupäivästä ei saisi puhua, koska silloin aina sattuu. Joten en puhu viimeisestä laskupäivästä, joka oli tänään, vaan mukavasta hengailusta altaalla.

Oli siis yksi niistä loppukevään päivistä, kun paras tapa viettää aikaa on istua kavereiden kanssa auringossa ja nauraa muiden kaatumisille.

Otin tänään kauden ensimmäiset vesikosketukset, kun saksalaisystäväni Tinon vedättämisestä johtuen yritin eilisen vesilammikon yli niin sanotusti feikkinä eli takaperin. Onhan sitä joskus kokeiltu, mutta ei veteen. Vajaaksihan se jäi, mutta niin jäi Tinollakin. Se tunne, kun mono alkaa täyttyä jäisellä vedellä, on aina yhtä inhottava. Samoin se kylmä ja hytinä, joka tulee, kun adrenaliinin vaikutus on lakkaamassa. Hyvähän sisäkengät on kerran vuoteen huuhtaista, joten ei tässä voi harmitella.

Yhdellä suksella sen sijaan sujui edelleen hyvin.


Loppukevään pyydaa. Kuvaajana Miku.

Ensiapulaukkujen sisältöihin on tunnetusti hyvä tutustua ennen kuin mitään pahempaa käy. Tänään pääsimme kokeilemaan avaruushuopia, eli niitä ohkaisen folion tuntuisia peitteitä. Kyllä ne oikeasti lämmittävät, vaikka olisi vähän viileä ja puolipilvinen keli. Täytyy varmaan testata juhannuksena uudestaan kun on todennäköisesti samanlainen sää.


Pubin lasinkerääjä Dan kääriytyneenä "suomalaiseen rantapyyhkeeseen", kuten kyseinen uusiseelantilainen avaruushuopaa nimitti. Noh, saa kantin kiinninappaamisen, ilmalennon ja komean  voltin jälkeen vähän kuittaillakin.

Luulisin, että kauden viimeinen laskukuva on alla. Löysimme pienen lumilämpäreen, jossa oli kivasti kalliota ympärillä. Tietysti ryssin sen paikan, vaikka laskija eli Miku teki kuten käskettiin. Mutta ei kai hiihto ole lumesta kiinni?


Alkaa olla vähän vihreää.