Yksi Verbierissä elämisen mukavista puolista on ehdottomasti yleinen rentous. Vaikka täälläkin eletään arkea, eli vapaa-ajan ja töiden välillä tasapainoilua, on tunnelma silti erilainen. Suunnitelmallisuutta ei juurikaan ole, tai se on pudonnut matkalla johonkin.

Ei täällä toisaalta tarvitse mitään suunnitella: vuoret ovat vieressä, lumisateen näkee ikkunasta ulos katsomalla ja laskuseuraa löytyy puhelimella tai alakerrasta. Jos tänään ei ehdi hiihtämään, niin huomenna sitten. Mikään ei ole niin kovin tarkkaa, "ehtiihän sitä" on hyvä, paikkansa pitävä sanonta.


Äijät eivät turhia kiirehtineet.

Kai se on myönnettävä, että elämä täällä on enemmän lomamaista kuin Suomessa. Varsinkin kun työ on aivot narikkaan-tyyppistä touhua, ei siitä tarvitse stressata samalla tavalla kuin ehkä opiskelujen kanssa pitäisi. Vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat täällä rajalliset, mutta itse ainakin viihdyn rinteessä erittäin hyvin, joten siinä ei ole mitään ongelmaa.

Kaikki tarvittava on täällä hyvin lyhyellä säteellä, ruokakauppa alamäessä ja perusbaari alakerrassa. Täällä on myös pubikulttuuria, joka puuttuu Suomesta - yhteisiä olohuoneita ei taida olla juuri missään, ei tosin after skitäkään. Kavereiden kanssa ei tarvitse erikseen sopia mitään kahvihetkiä, koska heitä näkee pubilla joka tapauksessa. Tietysti kylän pienuus ja samojen naamojen näkeminen päivittäin rasittaa, joten välillä on hyvä ottaa motskaria pitkin etäisyyttä tähän mikroympäristöön.


Kuvaajat kuluttamassa aikaa.

Toki yleiseen rentouteen vaikuttaa se, että monet ovat paikalla vain kauden. Lähtöpäivä on suunnilleen tiedossa, joten se antaa tiettyä kontrastia hommaan. Kun tietää, että kotimaa kutsuu lumien sulettua, osaa täällä olemisesta ehkä nauttia hieman enemmän.

Täällä työt ovat todellakin vain leipätyötä ja vapaa-aika se, minkä takia tänne tullaan. Ja sitä vapaa-aikaa on yleensä aika määrättömästi.

Toisinaan tuntuu, että täällä kaikki on liian helppoa. Toki duuni osaa olla harvinaisen perseestä, tietokoneen korjaus monen puhelun takana ja fiilikset usein matalalla, mutta eipä huonoja asioita niin jaksa murehtia, varsinkaan hyvillä lumilla. Miksi elämän yleensäkään pitäisi olla tuskaista nitkuttelua eteenpäin, jos toinen vaihtoehto on nauttia hetkestä?