Kävin katsomassa Kaapelitehtaalla Hesarin palkitun kuvaajan Hannes Heikuran näyttelyä Hiljaiset kuvat. Kun viikonloppuna näyttely oli paikallaan viimeisiä päivä, oli itse mr. Takatukka yllättäen paikalla. Kysely-vastaus-hengessä selvisi monta asiaa Heikuran kuvista. Uskomattoman hienoista ja monitasoisista kuvistaan tunnettu Heikura ei pyydä mallejaan ikinä tekemään mitään, henkilökuvia lukuunottamatta.

112 kuvan joukosta en tainnut bongata yhtään urheilukuvaa ja vain yhden ns. asetellun henkilökuvan. Ei taida miestä niin tuo urheilu liikuttaa. Suurin osa kuvista käsitteli Helsinkiä tai oli otettu ulkomaan reppareista. Helsingin kuvat olivat taidokkaita: Heikura löytää tutuista paikoista sellaiset kuvakulmat, joita ei itse tulisi ajateltuakaan. Aikamoinen taito vanhemmalta lehtikuvaajalta.

Pari yllättävää seikkaa selvisi kysymyksistä. Heikura ei käytä salamaa ollenkaan, koska se on epäluonnollinen valonlähde ja siten feikkiä. Aika mielenkiintoista. Käyttänee sitten huonossa valossa rankkaa iso-arvoa ja hyvää kohinanpoisto-ohjelmaa.

Heikura ei kuvaa vapaa-ajallaan. Se oli aikamoinen yllätys, sillä olen luullut, että useimmille lehtikuvaajille se lehtihomma on vain leivän takia tehtävää duunia, ja vapaa-aika on sitten tarkoitettu omille kuvauksille ja projekteille. Ja että vapaa-ajalta voisi ammentaa myös työhön ja päinvastoin, mutta aina eivät oletus ja todellisuus kohtaa.

Kaapelitehdas:
+ Laajat tilat, kuville annetaan reilusti tilaa
+ Maestro sattui paikalle
+ Jopa maalainen löytää perille (Kasilla sinne ja takaisin)

- Kuvajournalismin historia -näyttelyssä teematekstit järjestetty sekavasti
- Ok, 112 kuvan tekstittäminen olisi järjetön urakka, mutta pieni kehyskertomus HH:n kuvista olisi ollut mukavaa luettavaa katsomisen ohella

Illalla kulttuuripäivä sai jatkoa, kun saimme korruptioliput Tuntemattomaan sotilaaseen. En ollut ikinä käynyt Kansallisteatterissa, joten jo puitteet vaikuttivat.

Mutta niin teki myös itse näytelmä. Hienoa teatteria, siihen riittävät tulkintakykyni. Olen hieman kateellinen ex-kollegalleni, joka pääsi katsomaan TS:n pressinäytöksessä, ennen kuin koko touhusta oli tihkunut tietoja ulkopuolisille. Tavallaan kaikki "merkittävät" tapahtumat olivat jo tiedossa, joten se söi ehkä vähän shokkiarvoa. Ja kun nyt tuota katsoo vähän kauempaa, niin eipä se Muumimamman ja muumimamman ampuminen niin järisyttävä kokemus ollut.

Mutta olipahan hienoa katsoa showta, johon oli pistetty resursseja kiinni. Videota käytettiin luovasti, samoin yleisö tehtiin tietoiseksi itsestään. Ja ihailen näyttelijöitä jo duuninsa puolesta: vaatii armotonta virtaa heilua kolme ja puoli tuntia täysillä.

En ole ihan hirveästi teatterissa käynyt. Mielikuvani hirveästä huutamisesta tuntuvat pitävän paikkansa: Ok, sotanäytelmä, mutta silti, headsettien osittaisesta käytöstä huolimatta aika monta repliikkiä jäi täysin kuulematta, kun näyttelijät suorastaan karjuivat sanottavansa. Vähän dramaturgia kärsi.

Ja missäköhän todellisuudessa teatterissa eletään. Miksi väliaikatarjoilut ovat niin hillittömän kalliita? Esimerkiksi lasi shampanjaa maksaa 10 euroa. Se on aika paljon rahaa reilusta desistä juomaa.

Kansallisteatteri:
+ Hieno näytelmä
+ Komea rakennus
+ Hyvä seura

-Vessajonot aivan törkeät. Miksei paikalla bajamajoja, vaikka sitten stilisoituja?
-Tarjoiluiden hinnat ryöstöä. Missä popcornit ja 0,8 litran limpparitönikät?
-Penkit kovat ja nihkeät. Voisivat ottaa mallia Tennispalatsista.