Yleensä (johan täällä on hengailtu niin pitkään että voi käyttää tällaista yleistystä) sellaisilla, jotka tulevat lähelle naamaa juttelemaan, on paljon vähemmän menetettävää kuin minulla. En ole ollut putkassa, en katkaisussa, en oikeudessa - enkä mitään noista haluakaan. Niillä heilujilla taas tuntuu olevan kaikki jo koettu, joten mitään uutta ei olisi enää luvassa. Onko se sitten todellista vapautta?
Ystävämme "sekaisin jo iltapäivästä" kuvassa vasemmalla.
Nähtävyyssarjan ohella aloitan kesäisen aktiviteettien kuvaamis-sarjan. Liikettä on mukava yrittää tallentaa muuallakin kuin laskutouhuissa. Niinpä eräs (eli anonyymi, kun en nimeä saanu kysytyksi, spostiosoitteen kuitenkin) lautailija antoi luvan kuvata tekemisiään.
Ei muuten mitään hajua tempun nimestä. Joku slide?
Oli siistiä katsella skeittaajaa, joka osaa suorittaa temppunsa sillä tavoin, että ne onnistuvat. Yleensä kun näkee jossakin lautailijan, niin jotain ihme flippihässäkkää höylätää yleensä siten, että lauta lähtee pyörimään, mutta jalkojen alle se ei enää saman tempun aikana eksy. Tosi siistiä. Mutta tämä valkopaita hanskasi tyylikkäästi.
Le trikki.
Suosikkini. Vähän kun olisi lautaa enemmän näkyvissä.
Avasin myös kesän ulkokiipeilykauden. Pääsin Antin kyydissä Lahteen, jossa on kuulemma Etelä-Suomen paras kivenlaatu. Jotain hiekkakiveä se taitaa olla. Kivi oli motarin varressa siis tarttuvaa, mutta ei terävää. Miellyttävää kädelle.
Antti dynoilee eli ponnistaa kohti käsiotetta. Itsehän roikuin samaan aikaan puussa. (Muista tikkaat ottaa seuraavan kerran tikkaat mukaan!)
"Missä se seuraava pikkulista oikein on?"
Kiipeily tuntui ennen kaikkea sormissa. Ja päässä - olen kolhinut nilkkaani niin monta kertaa, etten oikein luota boulder-touhuissa käytettävään crash padiin eli patjaan, joka tasoittaa alastulon ja pehmentää iskuja. Kaikki muut kyllä luottavat ja tulevat korkealtakin patjalle, mutta jokin trauma estää itseäni vetämästä täysillä. Noh, hiljalleen eteenpäin.
Kommentit