Pari hyvää laskua riitti saamaan aikaan hienon päivän. Aamulla ajellessani Martignyn juna-asemalta takaisin Verbieriin taivaalla näkyi pieniä sinisiä aukkoja. Enteili hyvää.

Ysin jälkeen mäkeen. Kaikki hissit auki aina toppia myöten. Ylös asti ei tarvinnut kuitenkaan mennä, koska muuallakin oli hiihdettävää.

Lunta on satanut viime päivinä paljon. Tuulen vuoksi lumi ei ollut mitään shampanjapuuteria mutta varsin paksua ja mahtavaa hiihtoa silti. Eivätkä ne kuuluisat pohjat tulleet vastaan yhdelläkään käännöksellä.

Se fiilis, joka syvän lumen käännöksessä tulee, on jotakin aivan mieletöntä. Jos joku on kokeillut vesihiihtoa plaanissa, on fiilis aika pitkälti sama. Isoissa käännöksissä olo on kuin leijuisi lumen päällä. Ei sitä vapautta aina edes usko todeksi. Näitä päiviä ei ole tällä kaudella liikaa ollut, mutta kyllä se fiilis on aina yhtä hieno.

Pääsin itsekin välillä kameran eteen. Miku otti kuvan. Kutsuisin sitä jopa aivan uskomattoman hienoksi.


Suksen perä on käyrä eli varmaankin sen takia lunta lentää pitkään. Nyt on full facekin päässä.

Iltapäivää kohden taivas veti sinkkiin. Ehdimme laskea Barry´s Bowlin eli leveähkön ja loivahkon seinän  ennen kuin näkyvyys katosi kokonaan. Olimme vasta toinen ryhmä, joka siihen mäkeen ehti, joten jälkiä ylös laaksosta takaisin rinteeseen ei ollut valmiina. Pikku lumisateessa oli mukavaa tehdä portaita vyötärölle asti ulottuvassa lumessa. Lumimäärä ja sen eri kerrokset tulivat erittäin tutuiksi.


Miku laskee. Kypärä ja reppu näkyvät.

Hola!