Lähipiirissä juhlittiin viikonloppuna pyöreitä vuosia. Juhlan kohde ei tosin tiennyt, että kaikki läheiset ovat paikalla ennen kuin ovi avattiin. Yllätys toimi sadalla prosentilla.

Ei tässä siis huvikseen ole painettu ylimääräisiä työpäiviä, vaan tavoite on ollut kirkkaana mielessä. Pidennetty viikonloppu Suomessa oli tervetullut breikki: huomasin taas, että Sveitsissä on talvella paljon mukavampaa, hiihtämistä odottelen taas aivan uudella innolla ja nyt on hetkeksi irtaannuttu kokonaan Verbierin ympyröistä. Teki ihan hyvää.


Perjantaina Martignyn juna-asemalla.

Viikonlopun aikana ehdin käydä katsomassa paikkaa, josta kaikki alkoi. Lappeenrannan kaupungin ylläpitämä Huhtiniemen laskettelurinne oli edelleen tukevasti paikallaan. Niihin mäkiin en ole neljään talveen ehtinyt.


Lunta kaipailisi. Keskellä kuvaa gappi ja alhaalla qp/korneri, joita oltiin aikanaan suunnittelemassa.

Aloitin laskettelun harrastuksena verrattain myöhään, vasta 13-vuotiaana. Muistan, että jo heti alussa isojen poikien hyppyritouhut vetosivat puoleensa. Eikä niinkään niiden ihailu vaan halu osata tehdä itse samanlaisia temppuja.

Huhtiniemi tarjosi loistavat mahdollisuudet mistään paremmasta tietämättömälle juniorille. Kapulahissit toivat vauhdilla ylös, rinteisiin sai rakennella mitä huvitti ja joku kaveri sattui aina mäkeen, viikonloppuna useampi. 15-18 -vuotiaana temppuilun eli trendikkäästi new schoolin treenaus oli kovimmillaan ja jonkinlaista kehitystäkin tapahtui. Asteissa ehdin 720:een asti ja volteissa lincoln loopiin. Mistyja harjoittelin vielä ensimmäisellä alppikaudella, mutta vähitellen hyppyjen ja reilien treenaaminen on jäänyt tärkeämpien asioiden tieltä, lähinnä puuterilaskun.


Kahdesta kapulahissistä toinen oli muutaman sekunnin nopeampi kuin toinen. Hissi kuljetti alhaalta ylös 58 sekunnissa. Ja kaiuttimista soi Iskelmäradio.

Junnarina ei ollut tietoakaan vesihyppyreistä tai trampoliineista. Temput harjoiteltiin pehmeään alastuloon, yleensä keväthangilla. Toista se on nykyisin. Ja turvallisempaa. Ihme kyllä mitään vakampaa ei käynyt, vaikka ensimmäisen (ja viimeisen) takaperin voltin syöksyin pää edeltä alas. Ainoa pidempiaikaista sairaalahoitoa vaatinut vamma laskettelussa tuli vasta 19-vuotiaana, kun nilkka murtui pienen hypyn alastulon jälkeen.

En tiedä johtuuko se siitä, että alkaa tulla vanhaksi, mutta oli jotenkin nostalgista käydä katsomassa "kotimäkeä". Voisi sanoa, että aika kauas on sieltä edetty. Toisaalta samaa lapsenomaista intoa laskettelu herättää edelleen, vaikka enää ei tarvitsekään pyörällä sotkea koulun jälkeen rinteeseen. Nyt on hissiasemalle enää 50 metriä matkaa.