Ilosaarirockista jäi mieleeni hipit. Ne ja muut ns. marginaalityylien edustajat keräävät suuren ihailuni.

On hienoa, että joku jaksaa miettiä ulkoasuaan koruja myöten tietyn tyylin mukaiseksi. Hipeissä, tai noh, rastapäissä, ihailua aiheuttaa myös rastojen hoitaminen. Ei kai niitä hirveästi sinällään tarvitse shampoolla huljutella, mutta sellainen iso pehko niskassa keskellä lämmintä kesää... Vaatii aikamoista viitseliäisyyttä. Kuinkakohan moni rastapää pohtii vakavissaan peruukin päivittämistä sänkityyliin?

Samanlaista kunnioitusta herättää japanifanien ja rokkareiden pukeutumistyyli. En minä jaksaisi kiinnitellä nahkatakkiin niittejä, saati käyttää wannabe-taiteilijahenkistä mustaa knallia. Tai muutenkaan miettiä asukokonaisuuksia. Japsityylissä hiukset vetävät taas pisteet kotiin. Niihin värityksiin ja leikkauksiin menee hirveä määrä aikaa ja varmaan rahaakin, ellei serkku ole parturi-kampaaja.

Toimistorottana tietysti tulee mieleen myös se, että millaisissa duuneissa persoonallista ulkonäköä ylläpitävät ihmiset oikein ovat. En ehkä kehtaisi toimittajana pitää päässäni 40 sentin piikkikeesiä ihan jo siksi, että itseäni hävettäisi haastateltavan edessä. Ja silloin, kun yksi piikeistä lysähtäisi kesken päivän.

Mutta sitten tärkeisiin asioihin. Miksi leffavuokraamoista saa edelleen hedelmämerkkareita? Tai punavalkoisia minttukarkkeja? Ja miksi joku haluaa ostaa niitä? Jäävät kuitenkin pussiin viimeisiksi ja muiden syötäviksi.