Ekalla kaudella homman järkevyyttä ei kyseenalaistanut yhtään. Toisellakin kaikki tuntui järkeenkäyvältä. Kolmannella sitä vähän alkoi mietiskellä. Neljännellä enemmänkin, vuoristotaudissa. Viidennellä entistä enemmän.

Että mikä se syy olikaan, joka saa pitämään elämän laskupainotteisena, aika monen muun asian kustannuksella. Ja oliko se syy hirveän hyvä, verrattuna vaakakupin toiseen painoon.

Että kannattaako lentää toiselle puolella maailmaa, laskettelemaan. Huomata tulleensa keskelle korkeapainetta, joka ei näytä antavan tilaa rehelliselle matalapaineelle.

No, onneksi Amerikassa on paljon jännää ja erikoista, kuten sopiva sijainti kartalla sekä ihan riittävän korkeat vuoret. Kyseinen yhdistelmä takaa lumelle hyvät mahdollisuudet pysytellä kylmänä ja pehmeänä.

Pääsimme puikkailemaan metsäisiä seiniä kaikessa rauhassa, tervehenkisen pienen haikkaamisen jälkeen. Oli mukavaa. Rentouttavaa. Hiki lämmitti kevyesti selkää, kädet hakivat rytmiä käännökselle.

Jannen puikkatreeni.


Antti ihailee jälkiään.


Janne ja Utahille tyypillinen jyrkkä metsäpätkä.

Iltapäivällä laskimme toiselle puolelle tavanomaista harjannetta, josta pääsee pois vain tiettyä reittiä pitkin. Reitti ei ollut meillä kovin hyvin tiedossa, mutta sitä etsiessämme lanailimme pitkin kurunpohjia, metsiä ja lumisia aukeita. Myöhäisiltapäivän aurinko paistoi, oli hyvää seuraa.

Onko muka olemassa parempaa tapaa viettää aurinkoista talvipäivää?


Yksi parhaista kuvistani, väitän. Klassinen, mutta silti. Tai ehkä juuri siksi.