Olen alkukesän aikana ajanut muutaman kerran yömyöhällä Helsingin ja Lappeenrannan väliä. Joka kerta olen unohtanut ottaa kameran mukaan, joten öiset usvaiset pellot ovat jääneet tallentamatta muistikortille.

Perjantaina ajoimme kaverini kanssa myöhään illalla taas kohti Lappeenrantaa, kun vasemmalle avautui upea, usvainen maisema. Auringon kajo alkoi jo näkyä taivaanrannassa, tiellä oli hiljaista, linnutkin nukkuivat.

Oli kesä.

Pääasiassa ihan perusarkea.

Esimerkiksi Lappeenrannassa.


Halkosaari.



Vähänkö alkoi tehdä mieli pistaasipähkinöitä.


Ei tuntunut ahven syövän, eikä särkikään.



Lappeenrannan rantabulevardi.



Pientä askartelua kaiken muun ohella.

Stadionkeikkojen lisäksi on ollut pari Areena-showta.


Keikka loppui.


Metallica käväisi Helsingissä. Aikamoinen setti oli mukana.


Siinä sitä. Keskilava vaatii erikoissysteemeitä.


Oli aika rokkenrollia.



Hieno show.



En ole Metallican levyjä ikinä oikein ostanut, mutta kun kuuli biisejä livenä, niin olihan se siistiä.



Basisti.

Alkukesästä oli taas ripustusten aika. Niitä riitti.


Tampereella soitti Bruce Springsteen.



Kaikki lavarakenteet ja palkit (piireissä kutsutaan trusseiksi) pysyvät kiinni tällaisilla noin sentin paksuisilla pinneillä ja varmistuksilla.



Myrskyvaijereiden kiinnitystä.



Keikoilla artistien liikkumisreitit on merkitty usein pimeässä loistavilla teippauksilla. Olisihan se noloa - ja vaarallista - jos stara kompuroisi poistuessaan odottelemaan encorenpyyntö-aplodeja.



Muutama päivä duunia vain muutaman tunnin tähden. Jukka purkaa keikan jälkeen äänentoistotornin varustusta.



Yövuorossa.

Blogin kuvasysteemit eivät toimineet aivan täydellä teholla, ja muutenkin on ollut vähän tekemistä, niinpä päivitykset ovat jääneet vähemmälle. Kurotaanpa aikaa kuvien muodossa kiinni.

Hiihtohommien jälkeen oli aikaa pienelle Euroopan-reissulle.


Kuinka hard rock on Venetsian Hard Rock Cafe?



Now playing: mgmt?



Hiljaista piteli gondoliereilla, noilla Venetsian limusiinikuskeilla: tunnin veneily olisi maksanut melkein huntin.



Kaksi kameraa.


Kroatia on pieni maa, sanotaan. Ei se ratin takana ihan niin pieneltä tunnu.


Muikkuja etualalla.


Berliini rokkaa.


Värit kuin siisteissä lenkkareissa.



Siistit lenkkarit.



Ettei niin tapahtuisi enää koskaan.



Se siitä reissusta.



Satuimme Simon kanssa varaamaan matkat samalle lautalle. Guetes!



Siellä se Suomi taas näkyy.

Sami Hyypiän legendaarisuus pelaajana, ihmisenä, isänä, lahjoittajana, kapteenina, innoittajana, mestarina ja muutenkin jees-miehenä ei liene jäänyt kenellekään viime aikoina hämärän peittoon. Hyypiähän pelasi viimeisen pelinsä Liverpoolin pelipaidassa.

En ole tilannetta hirmu tarkasti seurannut, eli hutkin lähes sokeasti: ymmärtääkseni viimeisen parin vuoden aikana Hyypiälle ei ole juuri peliaikaa herunut, täysiä 90 minuutin pelejä varsinkaan. Kaiken kruunuksi viimeisessä pelissään hän sai seitsemän minuuttia peliaikaa.

Ei kuulosta legendan pelitahdilta. Vai onko tuossa jotain lainalaisuuksia, joista tavis ei voi tietää? Siis jos Hyypiä oikeasti on - siis ei ollut vaan on - myyttisten taitojensa vertainen pelaaja, niin miksei hän ole saanut täyttä vastuuta kentällä?

Onnea Saksaan. Se on kohta korkki korvaan ja FC Lahteen...


Toinen erikoinen juttu, johon en ole saanut peruslehtien sivuilta selvyyttä, on tämän Anton-pojan ryöstöreissu puolin jos toisin Suomeen ja Venäjälle.

Vähän olen tässä itsekseni ihmetellyt, että miksei missään jutussa kerrota esimerkiksi isän ikää? Miksei missään todeta varmasti, että puhuuko poika suomea vai venäjää. Miksei tapahtumien kulkua ole selvitetty missään tarkasti. Kumpi huijaa, äiti vai isä. Onko äiti uskonlahkossa? Miksi tilanteesta kerrotaan jotain, muttei kaikkea?

Sunnuntain Urheiluruudussa kerrottiin uimari Hanna-Maria Seppälän  "Hanna-Maria Swim Campista" Vuokatissa.

Osallistujat olivat alle 15-vuotiaita suomalaisia polskijoita.

Mitäköhän vikaa olisi ollut uimaleiri -nimessä?

Olin Helsingissä ripustamassa keikkaa ja ajelin keikan jälkeen yöllä kohti Lappeenrantaa.

Musiikki soi, teillä oli hiljaista ja tunnelma oli chilli, kun parin keikan putki oli takana. Utin jälkeen ihailin aamuyön usvaa ja hiljalleen heräävää luontoa, kun parinsadan metrin päässä tien oikeassa laidassa näkyi jotakin tummaa. Jarrutin vaistomaisesti ja lähestyin tummaa kohdetta, joka paljastuikin ehdaksi hirveksi.

Hirvi tuijotteli hiljaa rullaavaa autoa aika pitkään. Pääsin parinkymmenen metrin päähän, kunnes se kääntyi aivan kuin niskojaan nakellen ja lähti juoksemaan takaisin metsään. Oli muuten aika hirvimäistä etenemistä.

Mutta kyllähän herätti, vaikkei väsyttänytkään. Vähän jaloissa tutisi ja rinnassa tuntui epämiellyttävä tunne. Hassua, koska itse kohtaamisessa melkein hymyilytti luontokappaleen utelias ilme.

En ole aiemmin suhtautunut hirviin kovinkaan vakavasti, ne ovat olleet vähän kuin joulupukki, satuolentoja. Tästä eteenpäin tietä tulee katseltua entistä tarkemmin.

Olipahan kausi! En osannut odottaa ihan tällaista kevättä, kun Jenkkilän koneeseen tammikuussa astuin.

Ennen kaikkea hyvä ja työteliäs kausi. Tiesin syksyllä, että ihmeitä saa tapahtua, jotta kaikki hommat pysyvät käsissä: pitäisi tehdä oikeita töitä, kirjoitustöitä, kuvata, kuvata laskuleffaa, hoitaa asioita ja vielä nauttia laskemisesta.

Jälkikäteen ajateltuna voisi sanoa, että hyvin kävi, mikään ei kussut ja tuli pari mukavaa ylläriäkin.

Yksi asia joka jäi vähän harmittamaan oli still-kuvaamisen vähäisyys. Toisaalta halusin, että saamme leffaprojektin hoidettua, joten tietoisesti keskityin siihen. Mutta toisaalta, nyt kun olen vähän katsellut talven kuvasatoa, niin on siellä seassa pari hyvääkin otosta.


Lumitilanteet menivät reissuillani vähän vaihtelevammin kuin niillä, jotka nauttivat koko talven Alppien dumpeista. Tammikuussa ei Jenkeissä satanut kuin muutamana päivänä, mutta Alpeilla satoi runsaastis. Helmikuun "kuivan jakson" päätin olla Suomessa töissä, mutta niin vaan faceshotteja huudatettiin Alpeilla.

Maaliskuussa alkoi onni suosia, juuri kun kuvasimme leffaa satoi sopivasti lunta ja paistoi aurinko. Huhtikuussa tulikin Norjan reissu, jossa satoi, mutta vettä. Onneksi välillä paistoi aurinkokin. Huhtikuun lopulla dumppasi, samoin toukokuun alussa, oli hieno reissu Chamonixissa.

Keväälle oli vielä suunnitteilla reissu Norjaan, mutta taas tulivat arkielämän esteet tielle, joten sitä pitää vielä pohtia.


Huippuhetkiä talvelta on monia. Ehkä parhaiten ovat silti jääneet mieleen Jenkkien roadtrip ja ihmisten ystävällinen asenne uudella mantereella. Myös Norjassa oli mahtava päästä käymään, samoin Chamonixin loppukevään puuhastelut jäävät varmasti muistoihin tältä kaudelta muutenkin kuin kuvina.

Mutta ennen kaikkea mielen päällä ovat kaikki ihmiset. En ole ikinä perustanut kliseestä, jonka mukaan harrastuksista saa uusia tuttavuuksia ja ne yhdistävät samanhenkisiä ihmisiä.

Joudun ehkä muuttamaan asennettani. Tällä kaudella, osittain myös Vapaalasku.comin juttujen ansiosta, olen tutustunut moneen uuteen ihmiseen. Olen saanut heiltä/teiltä paljon: uusia näkökulmia, mielenkiintoisia tapoja tehdä asioita, keskusteluja, kokemuksia, väittelyitä, uusia tarinoita. Kiitos kaikille, sekä vanhoilla että uusille tuttaville. Jatketaan ensi talvena!



Wille ja Blumi Tamokin iltamäessä huhtikuussa.

Tälle kaudelle jouduin ostamaan kasan uusia varusteita. Suurinta osaa oli mukava käyttää ja ne täyttivät käyttötarkoituksensa, mutta aika monessa kilkkeessä tuotekehittely oli jäänyt hieman puolitiehen.

Toki kiva design piristää aina päivää, mutta jotenkin laskukamoissa mielestäni form over function on sellainen periaate, jota ei tarvitsisi noudattaa. Seuraavassa kolmen kärki sarjassa nolot lapsukset.

3. Dalbellon monojen kantoremmi



Jännittävä kultaiseen vivahtava väritys, paketissa kaksi sääriläppää eri jäykkyyksillä, uudenlainen yläsolki, hieno lookki, italialainen perheyritys... Mitä näitä hyviä puolia nyt olikaan. Mutta kantoremmit. Jos tavan monot painavat viitisen kiloa, en itse lähtisi hakemaan muista erottautumista muuttamalla leveitä ja pehmeitä kiristysvöitä alle sentin paksuisella metalliketjulla, joka on vieläpä todella lyhyt.

Ymmärtäisin tuon kikkailun new school -puolen kamoissa, koska niissä ulkonäkö merkitsee enemmän kuin vuoristopässitouhuissa. Mutta yritäpä laittaa monoja repun päälle, sitoa mihinkään tai tehdä niillä mitään muuta kuin vaihtaa kättä ja toivoa ettei ketjusta jää polttomerkkiä sorminiveliin.

PS. Monot ovat muuten hyvät.


2. Dakinen kuvausreppu



Talvella vanha reppu hajosi, joten ajattelin sijoittaa oikein kunnolliseen ja pätevään kamerareppuun, joka on suunniteltu vartavasten laskemista varten. Vaihtoehtoina oli Dakinen Sequence ja Burtonin vastaava malli, mutta saatavuussyistä päädyin Dakineen.

Eipä ole paljon kehumista. Reppu painaa kuin synti, minkä ehkä ymmärtää, koska sisällä on kamerablokki ja paksu Batman-henkinen selkäpanssari suojaamassa kamoja ja selkärankaa. Kiinnitys- ja kantoremmit ovat ihmeen kapeaa ja ohutta materiaalia, rintastrappia ei saa asemoitua paikalleen, reppuun ei mahdu muuta kuin kamera ja vyörykamat eikä repun ompeleet kestä vetoa kunnolla.

Jos tehdään kamerareppu, niin mielestäni sinne pitäisi mahtua myös taukountsikka, sen pitäisi kestää jalustan ja suksien paino ja veto kun ne kiinnittää ulkopuolelle, eikä sen pitäisi ratkeilla useammasta kohtaa parin kuukauden käytön jälkeen.

PS. Kamerablokkisysteemi on pätevä, samoin matkustaessa reppu menee käsimatkatavaroihin ja sinne saa tungettua läppärin.


1. Scottin offari-sompa




Jouduin hankkimaan uudet sauvat, kun vanhat teleskoopit hajosivat ja pitkän vetkutuksen jälkeen en viitsinyt enää jatkaa krapulaisten kavereiden sauvavuokraamon hyväksikäyttöä. Tavoitteenani oli ostaa tavalliset sauvat, jotka ovat kohtuuhintaiset ja niissä on valmiiksi offareita varten tehdyt tavallista isommat sommat.

Sellaiset sitten löytyivät ja lähdin onnellisena laskettelemaan. Parin viikon käytön jälkeen sompiin alkoi tulla halkeamia. Juuri ennen kauden viimeistä haikkia teippasin ne jesarilla kuntoon, mutta puolen sentin teippikerroksesta huolimatta toinen sompa halkesi kokonaan ja toinen repesi irti paikaltaan! Vauhdin lykkiminen oli aika hankalaa, kun toinen sompa oli puolivälissä sauvaa.

Kiroillessani sompia kuulin suksiliikkeessä työskentelevältä kaveriltani, että he ovat vaihtaneet järjestään juuri tuota sompamallia pois ja pistäneet uutta tilalle, koska ne eivät vain kestä. Nice.

PS. En tiedä palaanko teleskooppeihin enää, mukavaa kun tavan sauvoilla ei tarvitse pelätä kierteiden hajoamista.

Tämä teksti piti kirjoittaa jo paljon aiemmin, lähes viikko sitten, mutten ole ehtinyt. Palataan siis hetkeksi vappuviikonloppuun, joka oli kerrassaan mahtava.


PÄIVÄ 1: LÄMMITTELYÄ

Tällä kaudella, tai oikeastaan kauden lopulla, oli tarkoitus päästä tutustumaan vähän erilaisiin mäkiin kuin aiemmin, tarkemmin sanottua vaativampiin, mutta ei mihinkään superhaastaviin. Laskettelun on kuitenkin tarkoitus olla pääosin kivaa, ei pelottavaa.

Kuinka ollakaan, työt, lumet, pilvet, pikkuflunssat, lekurikäynnit ja muut tekosyyt hidastivat suunnitelman toteutumista. Onneksi Verbieristä tuli pari vierasta käymään pelipaikoilla, niin saimme pari mäkeä alle.

Rondin tietävät varmasti monet, se on yksi klassisista Chamonixin peruslaskuista. Leveä kenttä, joka loppuu jäätikön reunalle, jota ennen kannattaa kääntyä toiseen kuruun, jota kautta pääsee traversaamaan välihissiasemalle.

Aioimme aluksi mennä Cosmiquelle, mutta jouduimme kääntymään jo toista kertaa tällä kaudella pois: ainakin ekat 60 metriä oli nytkin kivikovaa lunta.

Ilmeeni oli jo vähän apeana, mutta päätimme sitten kokeilla Rondia, jos se olisi kunnossa.

Sisäänmeno Rondiin on ihan jännä, siinä kannattaa keskittyä. Itse kenttä oli mukava ja leppoisa, ei ollenkaan niin paha kuin asteista voisi luulla. Toisaalta en tainnut siihen 50-asteiselle osiolle astuakaan, joten paha mennä sanomaan. Mukavaa jyrkähköä laskua silti, piti peruskäännöksiäkin ajatella rinnelaskua enemmän, se on selvää.

Mutta siistiä laskua, sain napattua myös yhden hyvän kuvan pehmeältä osiolta, very nice.


Alhaalla Chamonix, vasemmalla exit-kuru, sen edustalla Tiki ja Ammi. Hauskaa lunta. (Sonylla räpsäisty)


Noh, itse laskuhan oli pehmeää lunta (joissakin kohdin ehkä jopa puuterille haiskahtavaa), mutta hauskin osio alkoi exit-kurussa. Se oli tietysti ehtinyt edellisenä iltapäivänä lämmetä ja yöllä jäähtyä, eli meidän aikaamme päiväsaikaan se oli jäässä. Tai ehkä jää on vähän vahva sana, sanotaanko että jään esiastetta. Lisäksi se oli vyörynyt, eli meille oli tarjolla aika montasataa metriä jääkorppuista vyöryjälkeä sivuttain laskeuduttavaksi.

Ei ihan vastannut odotuksiani, sanon.


Yläosa (joka ei näy tässä) kesti 10 minuuttia, alaosa (näkyy tässä) varmaan puolitoista tuntia. Huh.


Noh, eihän ilo loppunut vielä tähänkään. Serakki eli sellainen iso jääpaasi oli irronnut ja pudonnut tavanomaisen poikkiladun päälle, joten jouduimme säätämään taas ihmereittejä, jotta pääsimme ihmisten ilmoille.

Ja kun Chamonixin ihmiset valittavat aina Verbierin Bäkkärin lopputraversea, niin enää en ymmärrä että mistä tämä valitus kumpuaa. Rondin ja Kosmikin traverse väliasemalle on ehkä 5,6 kilometriä pidempi ja kolme kertaa veemäisempi sivuhinkkaus kuin Verbierin kevyt iltapäivähölkkä eväspaikalle - eikä tarvitse kiivetä moreeniharjujenkaan yli.


Mutta sepä siitä, alkulämppä oli haettu, vappuaatosta selvitty ja mieli valmiina vappuviikonlopun vuoristomajayöpymiselle.


PÄIVÄ 2: SUURI SEIKKAILU

Aamulla suunnitelma oli seuraava: Kiipeämme jonkin pienen mäen, laskemme sen alas ja sitten ryhmä voi jakautua kahtia: toiset voivat kiivetä vielä toisen mäen, toiset (eli minä ja toinen kaveri) voivat jäädä mökille chillailemaan.

Toteutus oli vähän hidas, kun lähes jokainen mahdollinen väline oli jollakulla jossakin vaiheessa hukassa. Hissiasemalta lähdettiin hakemaan muun muassa monoja(!), sauvoja, hissijonotuslappuja, uusia hissilippuja ja mitälie hakkujakin varmaan.


Aamupäivän teema: odottelua.

Lopulta pääsimme hiljalleen liikkeelle. Aamun flunssainen olo ei luvannut ihmeitä skinnaamisen suhteen, eikä juna lähtenytkään kulkemaan. Tasaista tylsää läpsyttelyä, onneksi maisemat olivat sentään kohdillaan.


Aurinko paistoi, pojat konttaavat. Harvinaisen pystysuora nousu, vaikkei ehkä siltä näytäkään.

Kaikkia nousuja, etenemisiä ja railojen vierestä pomppimista sävytti perisuomalainen "oho" ja "hoho" -huutelu. Kukaan ei oikein osannut sanoa, että pitäisikö jotain varoa. Huomiota saattoi herättää miehen kokoinen reikä maassa, alppipässi tai kiva maisema. Vähän kuin Rappel ranskalaisissa liikennemerkeissä. Hoho oho oho hoho. Saattoi muita vuorilla liikkuja ihmetyttää, kun pekkalauma oli liikkeellä.


Jari oho, ei hoho-kohdassa. Huomatkaa taagi meno pelkät sauvat käsissä, sekä hieno tausta nousulle. Ei kannata lipsahdella, vaikka lumi olikin sokerista.


Tässä vaiheessa päivää minullekin oli selvinnyt, ettei se nousu, joka aamulla oli suunnitelmissamme (tai ainakin suunnitelmissani), ollutkaan mikään pikkutäräytys. Mökki, johon tähtäsimme, oli noin 2400 metrissä, mutta yhdenkin tömpäreen päällä kaverin kello näytti yli 3400 metriä. Pitkä matka vielä sinne jonnekin.

Lähdimme laskemaan hiljalleen yhtä mäkeä alaspäin. Ihmettelin että mitä edellä menneet vielä arpovat, kun mäki vähän taittui alaspäin. Pyydaahan se kuitenkin vain oli.

No ei tietenkään ollut vain sitä. Alla lumi oli äärimmäisen kovaa, ja parikymmentä metriä siitä alaspäin oli kiviä ja sinistä jäätä. Sen kohdan päällä, josta piti mennä, oli sinistä jäätä. Tarkoittaa siis sitä, että ylimenokohdassakin saattaa olla jäätä. Suksi ei pidä jäällä, joten sinne ei kannata ehdoin tahdoin mennä. Mietimme hetken.

Sitten ankkuri alle ja miestä köyden kanssa ränniin. Extremeä!


Synttärisankari pitää köydestä kiinni.


Ja sama alhaaltapäin, Sakke tulee hiljalleen.


Lasku ei ollut mikään ihan löysä suoritus ainakaan minulle. Piti taas keskittyä käännöksiin, vaikka jalat välillä pistivät vastaan. Mutta olihan se siistiä, varsinkin kun uutta lunta oli aika paljon. Taisi olla eka kerta kun laskun toukokuun puolella, ja oli kyllä sen arvoista!


Mutta vielä piti päästä majalle. Ensin kurvailimme Vallee Blanchen puolelle, josta suuntasimme vasemman sijaan oikealle. Jossain kaukaisuudessa näkyi maja. Ihan kiva, mutta kello oli jo yli neljä, nesteet vähissä ja energiat sitäkin kauempana. Olin jo aika lähellä lähteä alas, mutta jostakin syystä lähdin läpsyttelemään skinien kanssa taas eteenpäin. Epävarmuutta lisäsi se, että maja, jolle olimme menossa, oli ennakkotietojen mukaan tarkoitettu 12 hengelle. Meitä oli viisi, ja näimme majalle suuntaavan ainakin kahdeksan ihmistä. Aika tiukalle kuulosti näin maallikon korvaan.



Etujoukot lähestyvät mökin alapuolta. Siitä piti vielä kiivetä ylös.


Kaukaa oli pitkä matka.


Maisemaa matkalta. Aiguille du Midin toppi näkyy siellä.


Ettei homma olisi mennyt liian helpoksi, niin puolentoista tunnin skinnaamisen jälkeen piti vielä kiivetä ylös mökille. Kallioon oli pultattu kaiteita ja tikapuita, niitä pitkin ylös. Ulkomailla sanottaisiin via ferrata.


Sakke valmiina valloittamaan tikapuut. Päivän viimeinen puristus.

Ylös asti päästiin. Mökki näytti täydeltä. Väsytti, ärsytti, rasitti. Märkä olo, ei huvita. Aikamoisten tunteiden päivä.

Onneksi mökkiin mahtui vielä muutama väsynyt kulkija. Onneksi ruokaa oli riittävästi. Onneksi seuraavana päivänä pääsisi pois. Ilta sujui yksinkertaisesti: keittelimme kaasupöhistimellä ruokaa, söimme, kävimme nukkumaan.


Pasta maistui pahalle pussipastalle. Olisi ollut parmesaania, mutta se unohtui eväspussin pohjalle, löytyi jälkiruokakeksien aikaan. Hmph.


Chamonix sijaitsee niin syvällä korkeiden vuorten keskellä, että auringonlasku kylästä katsoen on harvinainen näky. Oli siistiä olla vuorilla.


Huomisen suunnitelmia.


Ja mikä se sellainen kuvaaja olisi, joka ei heräisi aamuviideltä ottamaan yökuvaa, kun kerran siihen on mahdollisuus:


Tähdet näkyvät! Samoin läheisen vuoristomajan valot.


PÄIVÄ 3: PIHVILLE, MARS!

Aamu alkoi muiden majalaisten herätessä kaksi tuntia ennen lähtöään. Ihmeelliseen välppäykseen he saivat aikansa kulumaan. Odottelimme sen aikaa sängyissämme.


Noille lavereille mahtui kahdeksen henkeä. Alhaalla suomijengi vielä venailee.


Mökiltä pääsi pois vain suhteellisen jäistä mäkeä pitkin. Parempi pistää köydet kiinni ja hilppaista turvallisesti alas.


Siinä se näkyy, mäki jota luulin kevyeksi läpsyttelyksi ennen mökille menoa. Erehtyväinen on ihminen...


Lounas Chambre 9:ssä tuntui ansaitulta.



Kausi paketissa. Kiitos, kaverit!

Aamulla Grand Montetsin hissiasemalle, jonotusta, pyydapaniikissa taistelua, lisää jonotusta, hissi ylös, lisää jonotusta, toinen hissi ylös, hissukseen juosten alas rappusia ja haistelemaan kolmen vuorokauden matalapaineen tuloksia.


Sauvat ovat 120-senttiset.


Humpsista heijaa, no lumi pöllyää ainakin.


Chillailua. Ei tullut tippaleipiä ikävä.


Oli kyllä harvinaisen kevyttä lunta. En olisi uskonut, että tuollaista pehmeää lunta vielä tässä vaiheessa kautta pääsee laskemaan. Levitointifiilis.

Keli vaihtelee, näillä mennään.

Vähän aikaa sitten kävimme kiipeilemässä.


Miku tavoittelee seuraavaa otetta.


Sakke taisi ottaa samasta kohtaa.


"Jos täytyy lisätä mankkaa käsiin, on keli liian lämmin", sanoi joku viisas kiipeilijä joskus. Psyykkistähän se taitaa ollakin, tai mistä minä tiedän.


Ja sivusuuntaan pyrkii Sakke.

Kiipeily oli kivvaa, mutta sitten tulikin pilvet. Eihän pilvisyys haittaa, jos auringolle annetaan 60% mahdollisuus, kuten säätiedotus sanoi.

Herätys ennen seiskaa ja valmiina randolle. GM:n hissiasemalla odotti sitten jännä kyltti, tuulta riitti.


Viiden sentin uusi lumi ei ihan riittänyt.


Ostinpa uuden kameran, maksoi vain 99e, mutta väri on vähän huomiotaherättävä.


Kevyt ja pieni.

Noh, olen joskus miettinyt, että miksiköhän järkkärit ovat aina mustia, mutta tätä pinkkiä unelmaa mukana kanniskellessani olen huomannut, että musta ei herätä huomiota. Helpompi kuvata. Tosin olisihan hauska nähdä jokin 400mm zoomi helmiäispinkillä päällystettynä. Saattaisi jäädä hyllyyn.

No mutta, pokkarilla kuvatessa saa pokkarikuvia. Ei kovin erikoisia, mutta riittäviä juuri niistä hetkistä - toisaalta järkkäriä kun ei oikeasti jaksa ihan aina repusta kaivaa, niin povarikameraksi tuo on juuri hyvä. Eikä tarvitse stressata, vähän kuin Holgalla kuvaisi.

Mistä tulikin mieleeni: Chamonixissa ei saa kehitettyä 120-millistä filmiä missään. Luulisi että kylässä, jossa asuu aika paljon kuvaajia ja on useita kamera/filmiliikkeitä, saisi edes jossain isoa filmiä tehtyä, mutta ei. Pitää odotella Suomeen asti talven tuloksia muilla kameroilla.

Mutta palatakseni otsikkoon, nyt sataa taas vettä ja räntää ja on viileää. Chamonixissa hengailussa on tosin se hyöty, ettei harmaa keli mene hukkaan, koska kylän vieressä on vuoria ja sade tarkoittaa lunta ylös. Kelpaa kyllä.


Sataa sataa ropisee.

Eikä sade estä kaikkea. Rikun patisteluiden ansiosta kävimme vähän kiipeilemässä, kun kallio taittui juuri sopivasti siten, että vain varmistaja kastui, mutta kiipeilijä (ja kallio) pysyi kuivana. Oli ihan mukavaa.


Riku itse nautiskelemassa kesälomastaan.