Tänä talvena olen panostanut jonkin verran valokuvaamiseen. Tietyllä tavalla tuntuu, että peruskuvat ja -meiningit ovat hallussa, haluaisin luoda jotain todella uniikkia. Mutta ainutlaatuisuuteen taitaa kuulua se, ettei sen tekeminen ole hirmuisen helppoa.

Omalle vaatimustasolle yltäminen ei ole edes jokapäiväistä touhua. Yhden kuvan onnistuminen on niin monesta tekijästä kiinni, ettei sitä itse tiedäkään. Esimerkiksi Verbierissä taivas on ollut viime aikoina vähän utuinen, joten valon sävy on aivan erilainen kuin täysin kirkkaalla säällä.

Joskus - aika useinkin, totta puhuakseni - tuntuu, ettei tästä kuvien räpsimisestä tule yhtään mitään. Se jokin vaan puuttuu. Se, mikä saa pysähtymään kuvan äärelle, tutkimaan sitä, ihmettelemään, päästämään suusta hiljaisen wow-äännähdyksen. Ei kai muunlaisia kuvia kannata edes yrittää ottaa?

Olen kuluneen talven aikana haastatellut suomalaisia laskukuvaajia vapaalasku.comin kuvaaja-juttusarjaan. Oikeastaan kaikki sanovat samaa: kun tietää ottaneensa hyvän kuvan, ei siinä ajattele rahaa tai mitään muutakaan, vaan fiilistelee vain sitä onnistunutta otosta.

Pitkähkön harmaan jakson jälkeen tuli itselleni juuri tämä fiilis. Olimme Andermattissa videokuvaamassa Karhumaan Joonasta Virne-leffaa varten, mutta olin ottanut stilli-kamat myös mukaan. Olin aiemmin jo ihastellut erästä harjannetta, jonka Joonas sitten laskikin. Yksi ruutu osui erinomaisen hyvin, vähän kuten olin suunnitellutkin. Kyllä hymyilytti, usko palautui taas, hetkeksi ainakin.


Mutta mutta, Andrmattissa oli mukavaa. Aurinko sattui paistamaan, joten keskuksen huono puoli, metsähiihdon puute, ei päässyt meitä vaivaamaan. Andermattissa on todella paljon hienoja kuruja, linjoja, harjanteita ja muita mukavia pelikenttiä. Luntakin on, kylillä pari metriä ja ylhäällä vielä enemmän. Tosin vähän tuo aurinko oli joitakin traverseja lämmittänyt, yöpakkasten myötä ne olivat painavalla repulla taiteilevalle ja suksihuoltoja välttävälle vähän pahoja paikkoja.


Andermatt, tuosta kun menee alas niin saa murtsikoida parikymmentä minuuttia takaisin kylille. Lentsikoita riitti, siitä vanat.

Andermatt on ollut sellainen kylä, jossa olen halunnut käydä, muttei aiemmin ole tullut mentyä. Toisaalta ei olisi kannattanut, koska kylä meni siihen kohdekategoriaan, että taas tulee valinnanvaikeutta tulevia reissuja suunniteltaessa: hyvähän tuollakin olisi ihmisen olla.

Kuten todettua, metsähiihtoa ei Andermattissa ole, koska natsit katkoivat aikanaan vuorelta kaikki puut. Pientä pusikkoa löytyy, joten ihan hukkaan eivät dumppipäivät tuollakaan menisi.

Kylä on pieni ja mukava, idyllinen ja ihmiset ystävällisiä. Ja puhuvat saksaa. Se kuulostaa kivemmalta kuin ranska.


Murtsikoinnin jälkeen kohti kylää. Matti ja Joonas haikkaavat.


Joonas rippaa isosti.


Pääsin kokeilemaan myös jotakin uutta, eli aamua vuorilla. Pääsimme huoltokabiinin kyytiin aamuvarhaisella eli 7.30. Maisemat olivat upeat, valo hieno ja vuorilla todella hiljaista. Hieno elämys.


Joonas pakkaa kamojaan seuraavaa laskua varten. Takana yksi lasku, kello 8.30.



Jokitörmää kyliltä.


Ja autojunalla poies.


Kiitämme:
- Joonasta perheineen ja Ursia
- Makeita seiniä ja maisemia
- Pehmeää lunta pohjoisseinällä
- Hyviä pitsoja Spyrchissä (tms)

Moitimme:
- Natsien puuhakkuita
- Pitkää etäisyyttä Verbieriin
- Ihmisiä, joiden mielestä kabiiniin ahtautuminen on hankalaa. Vinkki: tuolihissitkin pyörivät