keskiviikko, 8. elokuu 2007
Lenkittelyä
Kuulin mennä viikolla, että lapsuuteni ja nuoruuteni pelikenttä, Tapavainolan nurmi muutama kilometri Lappeenrannan ytimen ulkopuolella olisi muuttunut hiekkakuopaksi. Muistan, kun pallo saattoi osua kentän ohi huristelevaan hiekankuljetusrekkaan, mutta en olisi uskonut, että kotikenttäni olisi tuhottu.
Juoksentelin siis kentän luo. Tie kentälle on jyrkähkö ylämäki, joten koko karmeus paljastui vasta aivan ylhäällä. Kyllä, kenttä oli louhittu ja tuhottu, jäljellä kuumaisemaa ja jättiläismäinen sorakuoppa. Aika järkyttävää. Niin ne lapsuuden maisemat muuttuvat.
Mutta etteikö jotain hyvääkin. Pari seinää siellä on aika kuvauksellisiin suuntiin. Lisäksi - soranajon määrästä riippuen - sinne on muodostunut hienoja droppeja jyrkillä alastuloilla. Toivon, että joulukuussa dumppaisi reilusti. Miksei jo marraskuussa. Joka tapauksessa, ennen vuodenvaihdetta pääsee harjoittelemaan kaamoskuvaamista jyrkille rinteille. Kyllä sinne ainakin kaksi käännöstä mahtuu.
Takaisinpäin tullessani juoksin läheisen tenniskentän ohitse. Harrastin joskus tennistä ja niillä asfalttikentillä kului monta iltaa viikossa. Pelikaverini kanssa ihmettelimme aina pariskuntaa, jossa mies oli joku 35-vee ja nainen 55+. Pelaaminen ei ollut aivan tasaista, mutta näyttivät nauttivan, kun kerran joka päivä kävivät.
Nyt, vajaat kymmenen vuotta myöhemmin ihmetykseni oli aikamoinen, kun sama pariskunta oli iltapäivän helteissä hakkaamassa palloa. Miehen poninhäntä oli pidentynyt entisestään, molempien valkoiset peliasut hohtivat samaan tapaan kuin 90-luvulla. Naisen lyönnit eivät lähteneet enää samalla tarmolla kuin aikanaan, mutta pelinhenki oli edelleen hyvä. Toisinaan on mielenkiintoista katsella lähelle.
Kommentit