Monelle tutulle on tullut yllätyksenä se, ettei elämä täällä olekaan mitään pummailua saati pelkkää lomailua. Elämä on työläisen arkea, tosin puitteet ovat ehkä tavallisesta toimistoarjesta poikkeavia.
Itse teen töitä viitenä tai kuutena päivänä viikosta. Viisi päivää menee baarissa, kerran viikossa, tavallisesti lauantaisin, ajelen autolla lentokenttäkuljetuksia Verbieristä tai Chamonixista Geneveen.

Niin, tunteja tulee riittämiin. Parasta töissä on tietysti työajat. Pubilla meillä on kahdenlaisia vuoroja. Perusvuorossa töitä tehdään kahdessa pätkässä. Ensin niin sanottu after ski vuoro eli kello 16-19 ja sitten ilta kello 22-02. Väliin jää muutaman tunnin breikki, jonka käytän yleensä syömiseen ja lepäämiseen. Hurjimmat lähtevät tuossa välissä baariin ja tulevat takaisin tosiaan kympiksi töihin.


Koskisen Samu vangitsi perusillan tunnelman hyvin. Tuollaista se työnteko siis on. Pubin tarjoamassa työpaidassa lukee jotta No friends on a powder day. Tarkoittaa siis sitä, että kun lunta on tullut, ei ketään odotella - silloin mennään hedonistisesti oman nautinnon perässä.

Neljään meneminen on alkanut hiljalleen tuntua aivan liian aikaiselta. Jos mäkeen lähtee myöhemmin kuin yhdeksältä, pitää takaisin tulla jo kolmelta. Voisin toki hiihtää varttia vaille neljään asti, mutta sitten pitäisi kiirehtiä, että ehtii ajoissa töihin. Siksi neljän päivät ovat heikoissa lumiolosuhteissa vähän siinä ja siinä, jaksaako mitään erikoista edes tehdä. Näitä vuoroja on tavallisesti kolme tai neljä viikossa.

Toinen vuoro tehdään kello 20-02. Silloin lasinkerääjästä tulee runner eli ravintolan assistentti eli apulainen. Keittiö ja alakerran ravintola ovat eri kerroksissa, eli annokset pitää kantaa pimeitä portaita pitkin (valot ovat poissa, ettei portaiden "likaisuus häiritse baarin asiakkaita") ravintolaan. Lisäksi tähän vuoroon kuuluu viinilasien ja kaiken muun kiiltävän hinkkaaminen kirkkaaksi ja muunlaiset pikkutoimet.

Kahdeksan vuoro on noussut tällä kaudella suosikikseni. Tunnelma on rauhallisempi kuin after-vuorossa eikä töitä tarvitse tehdä alkuillasta humalaisten ihmisen kanssa. Alakerran ravintola muuttuu meillä baariksi yhdentoista jälkeen.


Rob eli kuvaaja-lasinkerääjä ehti ottaa pari käännöstä muutama päivä sitten. Aasinsillan kautta tätä  päästään siihen, mihin postauksen ensimmäisen kuvan toiminta tähtää.

Kahdeksaan meneminen tarkoittaa myös sitä, että vuorilla saa hiippailla niin pitkään kuin huvittaa ja silti ehtii vielä afterille pyörimään. Tuntuu siltä, ettei töitä olisi ollenkaan. Huono puoli tässä vuorossa on yksinäisyys; after-vuorolla töitä tehdään aina pareina, alakerrassa yksin. Näitä iltoja on viikkoa kohden kaksi.

Huippupäivä on lauantai, sillä silloin pääsen ajelemaan autolla. Eihän se tunnu työltä ollenkaan. Yleensä kyytiläiset ovat joko lomalle saapuvia tai lomalta lähteviä viikkoasiakkaita, joten tunnelma on tavallisesti rento. Ne välit, kun asiakkaita ei ole kyydissä, voi musiikkia popittaa aika surutta. Mikäs siinä on huristellessa.

Toki tuo blokkarin duuni on fyysisesti raskasta ja nykyisin alan hieman ärsyyntyä överihumalaisista ihmisistä. Toisaalta, kuten olen aiemminkin sanonut, työ mahdollistaa vapaa-ajan laadukkaan vieton. Se painaa vaakakupissa aika paljon.