Kävin hiihtelemässä.


Aika jännä juttu, kun sitä nyt oikein ajattelee. Viisi vuotta sitten, tammikuun alussa 2005, lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni talveksi ulkomaille. Suuntana oli Verbier.

Jos vähän vetää mutkia suoriksi ja kirjoittaa amerikkalaisittain, on se lähtö määrittänyt elämääni aika paljon. Siitä alkoi viiden talven lasketteluputki. Sinä aikana laskettelin sieluni kyllyydestä, sain tutustua hurjaan skaalaan erilaisia ihmisiä, kirjoitin laskettelusta ja paljon muustakin, sain ensimmäisen oman digikameran ja muutaman vuoden kuluttua ostin ensimmäisen digijärkkärini. Aloin valokuvata entistä enemmän.


Nyt sitten opiskelen kuvajournalismia, päätoimitan Vapaalasku.comia, teen toimittajan ja valokuvaajan töitä -  ja ehkä merkittävin asia kaikista - kävin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 viikon turistimatkalla Alpeilla. Silloinhan oli suuntana poikain kanssa Saalbach lukion hiihtolomaviikolla. Joulukuussa oli suuntana Verbier. Sama paikka, josta viisi vuotta sitten koen alppiurani aloittaneeni. Nyt menin vanhaan kotikylään turistina.

Oli mukavaa. Oli rentoa. Oli outoakin käydä vain ja lähteä saman tien pois. Silloin uskottelin vielä vanhoille tutuille, että tulen maalis-huhtikuuksi takaisin. Pitikin valehdella. Opinto-ohjelma pitää huolen siitä, että ehdin olla Alpeilla vain pari hassua viikkoa.


En väitä, etten katsoisi yhtään haikein mielin kavereita, joista yksi lähti Hakubaan ja toinen Verbieriin heti tammikuun alussa. Etteikö vuoristoilmaa olisi kiva hengittää. Olisi kiva tehdä omia portaita vuorilla sen sijaan, että kiipeää niitä pääaulan rappusia kerta toisensa jälkeen Tampereella.

Etteikö kavereiden puuteripäivitykset Facebookissa kuitenkin vähän kirpaisisi. Etteikö harmittaisi edes vähän lukea Vapaalasku.comin lukijakilpailun vastauksia, joissa udeltiin talven laskusuunnitelmia. Joku aikoi muistaakseni Kanadaan, Alpeille ja Norjaan saman talven aikana.

Etteikö olisi ollut siistiä jäädä joulukuussa Verbieriin ja nautiskella lumisateista, jotka alkoivat, kun lähdin.

Ei, sitä ei ole vaikea myöntää. Totta kai sitä vähän katselee lumisia maisemia ja kiroilee hiljaa mielessään, että ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 2004 on tammikuun puolivälissä Suomessa. Jostakin mielen sopukoista se vapaalaskija huutelee, ettei tammikuussa pitäisi täällä olla, vaan mieluummin vaikka Jenkeissä, Intiassa tai Alpeilla (ja Alpit uudestaan vuodelta 06).

Tiedän, että Suomen keskukset ovat huono verrokki, vaikka miten sen selittäisi.

Mutta nyt nautitaan tästä. Punaisena paistavasta, matalasta auringosta Helsingissä, upeasta kuurasta kaupungilla, velattomasta luottokortista, siskontytöille laskettelun salojen opettamisesta, valokuvaukseen kannustavasta inspiroivasta ympäristöstä, lumivyörykursseista, ihan vain olemisesta. Ja tietysti tulevista opintopisteistä. Heh. Eh... No ei kai. Aika aikaansa kutakin. Nyt on minun vuoroni vähän kärvistellä.


Pari kuvaa lisää menneeltä reissulta:


Sitä parempaa Migros-suklaata.



Maistuu kroissanttikin Sveitsissä paremmalta kuin Suomessa.



Pub Mont Fortissa oli Virneen näytös. Reilut sata ihmistä tuli katselemaan leffaa.



Sama iltahartaus käynnissä.



MIku diggaili kovasti pirunmoisesta pakkasesta ehkä maailman kylmimmän hissinousun aikana.



Olihan se mukavaa. Levitointitreeniä.



Jätkät soittivat. Mike rumpalina. ISO 6400 oli ihan ok:n näköistä.



Terveiset Terolle, kivat hoodit teillä!