Kiitos Tommin kommentin, aloitimme Amerikan hiihtokeskuksiin tutustumisen Brightonin keskuksesta. Valinta oli loistava.

Aurinko paistoi, linnut lauloivat, puut olivat kuurassa, mäet olivat hiljaisia ja pehmeää luntakin löytyi.

Siellä sitten hiihdeltiin ja katseltiin paikkoja.

Kokeneehkossa laskuporukassa laskemisessa on se hyvä puoli, että uusiin paikkoihin tutustuminen käy helposti. Kartan pohjalta voi hahmottaa pinnanmuotoja ja oletettavia reittejä. Tunnusmerkkien pohjalta ei ajaudu välttämättä 15-metrisen kallion päälle, vaan osaa ohittaa vaaranpaikat.


Mutta reissuumme. Lähtö oli niin vauhdikas, etten ehtinyt listata tänne blogiinkaan oikein mitään. Amerikan turneella ovat mukana Antti, Marko, Janne ja allekirjoittanut. Kuvat samassa järjestyksessä.





Tarkoituksenamme on siis lasketella täällä vähäsen ympäriinsä. Minä muutaman viikon ajan, Antti ja Marko viikon pidempään.

Meillä on myös kulkuväline, se on alla.


Bensa maksaa muuten täällä noin 35 eurosenttiä litralta. Ja on muka kallista, pah.

Ensimmäinen laskupäivä on tosiaan takanapäin. Yllä lähtötilanne, alla tarina päivästä, hieman lyhentäen.

Touhu on rullannut perinteiseen tapaan:


Antti ihastelee siteidensä laajoja ja jopa tuntemattomia ominaisuuksia.


Vähän on ollut erimielisyyksiäkin, joiden vuoksi Janne halusi ottaa vähän etäisyyttä, kas näin.


Seurasin perässä.

Janne ei kuitenkaan luovuttanut, vaan suksi kohti pöheikköä. Sieltä hänet löysin, vaikkei lähelle päästänytkään.


Puut olivat kivassa kuurassa.

Päädyin katselemaan maisemia.




Noh, loppulaskupäivä menikin ihan mukavissa tunnelmissa.




Ja siitä kokemuksesta ja sen hyväksikäytöstä reittivalinnan suhteen:




Vielä yksi asia. Auringon voima on täällä jotakin aivan käsittämätöntä. Se paistaa pitkin päivää hirmu kirkkaana. Eikä se osoita laskeutumisen merkkejä edes viiden aikaan iltapäivällä, vaan mäestä saa ajella pois tiukkaan vastavaloon. Valohoito kelpaa kyllä.