Lasketteluharrastuksen ja työnteon yhdistäminen on vaikeaa. Periaatteessa en pidä työnteosta. Voisin käyttää sen ajan ihan johonkin muuhun. Talvisin teenkin niin: vältän töitä, laskettelen. (Kuvaaminen ja kirjoittaminen ovat mukavaa hommaa, en ajattele niitä työnä.)
Talvelle asettamani ehto tarkoittaa sitä, että muina vuodenaikoina on sitten yritettävä painaa duunia. On oikeastaan paradoksaalista, että välttääkseen työntekoa pitää tehdä töitä. Ja vielä, kun ansainta-aikaa ei ole aivan mahdottomasti, niin työmahdollisuuksien perässä on painettava hampaat irvessä.
Siellä se ulkoilma on. Kaukana.
Eikä siinä mitään, jos homma olisikin pelkästään työntekoa. Mutta jos siihen yrittää yhdistää siviilielämän, opiskelun ja muun puuhailun, on yhtälö aika haastava.
Miksei pudottaisi tuosta jotakin, miettii. Helpointa olisi lempata opinnot taas ensi vuodeksi. Onhan se käynyt mielessä, kun kerran matikan 7 opintopisteen kurssikin järjestettäisiin kesällä parin viikon intensiivinä.
Mutta aion taistella. Vaikka nyt pitää vähän tuskailla, niin ehkä tulevaisuudessa ei tarvitse. Opiskelulla on huhujen mukaan sellainen ominaisuus, että tietyt tieteelliset kriteerit täytettyään opiskelijalla on paljon uusia mahdollisuuksia. Vaikka määritellä itse, kuinka paljon työtään haluaa tehdä. Tosin siihen on vielä aikaa. Positiivisesti ajateltuna tammikuun alkupuolelle on enää muutama kuukausi. Silloin aurinkoa voi ihailla vuoren huipulta, ei tehdashallin ikkunasta.
---
R.E.M kävi soittamassa Helsingissä. Erikoisinta keikassa oli kitaristin kitaran pölliminen. Jonkin verran viime kesänä lavojen läheisyydessä pyörineenä ihmettelen, että miten joku rikollinen pääsee kitaraan käsiksi. Lavan takana on vain joko kiertuehenkilökuntaa, paikallisen firman roudaajia ja kutsuvieraita. Kaikilla siis luvat kunnossa ja mitä oletettavimmin puhtaat jauhot pussissaan. Paikallisina roudareina suositaan kokeneita kavereita, jotka ovat olleet ennenkin laatikontyöntöhommissa.
Kun soitanta loppuu, ottavat kiertuehenkilökunnan tyypit omat roudariryhmänsä haltuunsa. Sitten alkaa hillitön säpinä, joka päättyy siihen, kun viimeinenkin rekka on lastattu. En ymmärrä, että missä kohtaa joku rikollinen huomaa kitaran, ottaa sen talteen niin ettei kukaan huomaa ja vie sen paikkaan, josta sen voi viedä pois. Järjestyksenvalvojia on ympäriinsä, yleisö potkitaan heti keikan jälkeen uloskäynneille, kontakteja ei saa oikein kukaan keneenkään.
Pitääkin seurata, että uutisoiko R.E.M tai joku muu instanssi kitaran löytymisestä.
---
Opiskelujen ansiosta olen hengaillut viime aikoina jonkin verran Lappeenrannassa. Olen aina pitänyt idän helmestä (jonka ABC-aseman nimi on muuten Viipurinportti), mutta Helsingissä vietetyn ajan jälkeen hyvät puolet huomaa taas hieman paremmin.
Kännykkäni oli pudonnut takin taskusta bussiin. Muutama tunti katoamisen jälkeen huomasin, että nyt on kännykkä jossakin. Soittoa linja-autoyhtiölle, joka yhdistää varikolle, josta selviää, että kännykkä on haettavissa iltaa myöten varikon asiakaspalvelusta. Veikkaisin, että Helsingissä sim-kortti olisi ollut jo paremmassa käytössä ja puhelin heitetty tienposkeen (halpisluuri).
Ajelin keskustassa, kun kävelykepillä varustautunut varttuneempi naishenkilö seisoi suojatien äärellä. Edelläni etenevät autot hidastavat ja antavat rouvalle tietä, molempien kaistojen leveydeltä. Wow.
Kommentit