Sveitsiläisten kansallislaji tuntuu olevan randoilu. Toisin kuin Suomessa ja pesäpallossa, sveitsiläiset myös harrastavat omaa lajiaan tunnollisesti. Kaupat ovat täynnä kevyitä suksia ja monoja sekä erityisesti vaellushiihtoon suunniteltuja siteitä. Aivan oma maailmansa, vähän kuin murtomaahiihto.

Monet omien kurujen laskijat kiittelevät randonnee-hiihtäjiä, sillä randoilijat tekevät yleensä ladut ylös, mutta hiihtelevät evästauon jälkeen samoja polkuja takaisin. Toisin sanoen  tavalliseen aikaan  liikkeelle lähtevä laskija pääsee valmiiksi avattua latua pitkin laskemaan hienoja mestoja. (Isot pojat kertoneet, harvemmin tullut lähdettyä randoilemaan mihin sattuu.)

No mutta, lauantaiaamu Verbierissä, muu kämppä hengittää edellisen illan ilmoja vielä sängyissään. Ei uutta lunta, ei viitsi käyttää arvokasta vapaalippua, aurinko paistaa. Loistava hetki kokeilla sveitsiläisyyttä.


Edellisenä iltana joku haukkasi raitista ilmaa parvekkeella.


Jätimme Chamonixin rankkasateeseen. Verbier ei petä koskaan; rajan toisella puolella keli selkeni silmänräpäyksessä.

En löytänyt mistään tähän hätään aitoja randosuksia, joten kaksi kiloa painavien hammastikkujen sijaan lähdin matkaan kahdeksan kilon suksi-sideyhdistelmällä ja neljä kiloa per jalka painavat monot jalassani. Äkkilähdössä kauppaan jäivät myös randonneetrikoot, joten hipsin menemään softshellit jalassa; pelkät aluskerraston housut olisivat olleet tietysti tyylin mukaiset, mutta kovin viileät.

Lähdin Medranilta eli Verbierin päähissiasemalta etenemään poikkilatuja pitkin ylöspäin. Puikkasin välillä jollekin metsäreitille, joka veikin mukavaan mökkikeskittymään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja skinnaaminen oli mukavaa. Vaikken ehkä näyttänyt perussveitsiläiseltä alppikauriilta, olivat muut skinnaajat ja vastaantulevat ski patrolit mahdottoman ystävällisiä. Bonjour ja cava helähtivät siinä missä muillekin randoilijoille. Koin olevani osa suurta randoperhettä, jotakin, mitä tavan offarihirmu ei voi tavoittaa. Teki jo mieli lähteä Ranskan puolelle Quechuan kauppaan hakemaan hyvin hengittäviä randohanskoja ja -pipoa, mutta maltoin vielä mieleni.

Läpsyttelin Ruinettesille eli hissiasemalle. Vajaan 700 vertikaalimetrin skinnaamiseen latua pitkin kului vajaat kaksi tuntia. Rauhallista ja mukavaa. Ja erittäin hikistä.

Randoilun edut:
+ Saa rauhassa katsella maisemia, joita hiihdellessä ei ehdi vilkuilla.
+ Kunto nousee kuin huomaamatta, sillä perustahdilla sykkeet pysyvät aerobisella tasolla.
+ Naama hikoilee, aurinko paistaa = rusketus paranee.

Ja haitat:
- Tyhmäähän se on, kun hissilläkin pääsee.
- Näyttääkin vähän hölmöltä, ihan kuin yrittäisi hiihtää tervassa.
- Jyrkkä nousu ja märkä lumi liu´uttaa suksia skineistä huolimatta alaspäin.

Ja pari kuvaa hurjalta vaellukselta:


Traktorit tervemenoa.


Verbierin vieressä, ison lohkareen toisella puolella on astetta pienempi kylä. Saa nähdä, miltä tuo paikka näyttää 30 vuoden kuluttua.


Viimeinen nousu takana. Loivempi reitti olisi ollut pidempi, joten yritin jyrkemmän kautta. Ehkä olisi kannattanut nöyrtyä, niin ei olisi tarvinnut liukua taaksepäin.


Aamuauringon ensisäteet Verbierissä.