Ensikosketus Kashmiriin oli aivan erilainen kuin mihinkään maahan tai paikkaan tätä ennen.

Kun lentokone lävisti pilviverhon ja alkoi laskeutua vajaan miljoonan asukkaan Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin, näkyi maassa vain maastokuvioisia rakennuksia. Vihreän ja beigen värisiä taloja, varastoja, torneja, majoja ja halleja oli pyöräytetty lentokentän ympärille tarkasti ja visusti.

Tällainen on ilmeisesti sotilaskaupunki, ajattelin, kun astuimme koneesta ulos. Kävelyreittiä puolittain valmiille, suurta varastoa muistuttavalla lentoasemalle reunusti kuusi sotilasta rynnäkkökiväärit näkyvästi esillä.

Kentällä turistien piti täyttää uusi kaavake, jonkinlainen maahantuloformi. Missä yövymme, keneen yhteys, viisumin voimassaoloaika ja matkan tarkoitus.


Venaillessa.


Olin kuullut etukäteen, ettei lentokentällä saa valokuvata, ja erään aiemmin Gulmargissa hiihtäneen mukaan kuvien ottaminen ei tule kentällä mieleenkään. Jep, ei tullut mieleenkään nostaa kameraa esiin.

Harmaa rakennus soti "Kashmir – A Paradise On Earth" -banderollin sanomaa vastaan, jonka Kashmirin turisminkehittämiskeskus oli virittänyt yhteen nurkkaan saapuvien puolella. Sotilaita, kivääreitä ja tiukkoja ilmeitä oli tarjolla joka kulmalla.

Tällä kertaa myös minun kaikki matkatavarani saapuivat perille. Ei ihme, sillä Delhin kentällä kaikki omat matkatavarat piti käydä tunnistamassa ennen kuin ne kärrättiin koneisiin. Ilman punaista tussin merkintää laukut ja rinkat olisivat jääneet savusumuiseen ja lämpimään pääkaupunkiin.


Tiet on turvattu. Tiukasti.

Keli Srinagarissa oli muutaman asteen lämpöinen vesisade. Heti matkatavarahihnan jälkeen pääsimme ulos. Lyhyen asfalttipätkän jälkeen alkoi kurainen hiekkatie. Mies oli meitä vastassa Skihimalaya-kyltin kanssa. Hyppäsimme maasturi-Ladan kyytiin emmekä uskoneet kentällä neuvonutta ukkelia, jonka mukaan tie Gulmargiin on huonossa kunnossa eikä sinne kannattaisi enää lähteä.

Matka Gulmargiin oli pysäyttävä. Uskoisin, että tunnelma on verrattavissa Pohjois-Koreassa vierailevien kokemuksiin. Sadan metrin ajon jälkeen ohitimme tarkastuspisteen, jota reunustivat pystyyn nostetut piikkimatot. Oikealle puolelle jäi korkea muuri ja sotilasrakennuksia. Pian vasemmalla näkyi luksusomakotitaloalue, aidattu. Siitä eteenpäin ikkunan toisella puolella näkyi köyhää, kivistä ja tiilistä rakennettua kaupunkialuetta. Paljon oli jätetty kesken, monissa taloissa oli vain seinät, toisissa vähän kattoakin jatkettu.

Ihmisiä Srinagarin ja Gulmargin välissä olevassa kylässä.

Kontrasti maasturin kyydissä istuviin kuoritakki-ihmisten ja "moottoritietä" eli reilun puolentoista kaistan levyistä hiekkatietä pitkin kävelevien paikallisten mekkoasuisten miesten välillä oli huikea. Samoin kuin etenemisen tarkoitus: meillä mennä harrastamaan lajia, josta monet paikalliset eivät ole kuulleetkaan, toisilla lautojen tai rautaputkien kantaminen paikasta toiseen.

Koko 42 kilometrin tie oli täynnä sotilaita. Yksin, kaksin, ryhmissä. Toiset vartioivat peltoa, toiset tuijottivat rynnäkkökiväärin tähtäimen läpi hiekkasäkkien ja piikkilankaviritysten takaa. Aiemmat terrori-iskut Gulmargiin johtavalla tiellä oli otettu vakavasti.

Gulmargiin saavuimme illalla. Kämpässä sähköt toimivat ihan hyvin, vaikka välillä istuimme pimeässä. Lunta oli satanut jo parin päivän ajan.

Kylää ei voi verrata Alppien vastaaviin hiihtokohteisiin. Käytännössä kyseessä ei ole kylä, vaan laaja alue maata, jossa on taloja siellä täällä. Keskustaa ei sinällään ole, markettiakaan emme ole löytäneet, vaan pieniä kioskeja, joista saa kyllä peruskamaa kuten prepaid-liittymään latauskuponkeja, sipsejä ja vessapaperia. Kioskikeskittymään on matkaa pari kilometriä. Matkalla paikalliset tarjoavat kelkkakyytejä. Ei moottori- vaan puisten romanttisten vetovehkeiden kyytiä. Emme ole kehdanneet käyttää, koska se hävettäisi.

Srinagarin pääkatu ekan lumisateen paikkeilla. Iso aidattu alue on golfkenttä.

Muutenkin paikallinen palvelukulttuuri vaivaannuttaa. Palvelu kuin palvelu tulee aina hymyllä. Itse saa lasiaankaan illallisella täyttää, vaan joku tekee sen puolestani. Se on tapa, mutta ei sellaiseen totu. Tippien jakaminen on hankalaa. Esimerkiksi pitkästä taksikyydistä voi antaa sata rupiaa eli pari euroa. Ongelmana on se, että harvalla kioskinpitäjällä tai vastaavalla on vaihtaa satasia pienemmäksi, kun taas rahanvaihtopisteissä ei ole satasta pienempiä seteleitä.

Gulmargilaisia apinoita chillailemassa.

Eikä kymppiä, alle kahtakymmentä senttiä, kehtaisi jättää kenellekään. Vaikka kymppi onkin pienin summa, jolla voi ladata kännyliittymää, ei sellaista viitsisi jättää. Antaako sitten kaikille tasapuolisesti satasia, jolloin niitä saisi jakaa parin tonnin edestä päivässä ja miten arvottaa eri palvelut. Ja aina tulee hymyä päälle, kukaan ei osaa tai kohteliaana kehtaa kertoa mikä olisi sopiva tippisumma. Äh.

Gulmargissa on yksi hissi, joka jakautuu kahteen osaan. Väliasemalle pääsee 1,7 eurolla eli sadalla rupialla, toppiin gondolan kyydissä 250 rupialla. Ekana laskupäivänä kävimme ylhäällä vain kerran. Pääsimme puoleen väliin, koska gondolassa oli taas teknisiä ongelmia. Jotkut aussit valittivat aika kovaankin ääneen gondolan toimimattomuutta. Ei siellä ylhäällä olisi edes nähnyt mitään, toisekseen lunta oli vasta reilut puoli metriä, joten kivet olisivat kolisseet joka tapauksessa. Skinnaisivat ylemmäs, jos siltä tuntuu.

Pääsimme testaamaan metsähiihtoa. Alpeilla puuraja taitaa jäädä yleensä aika paljon alemmas kuin reiluun 3 000 metriin. Täällä jättimäntyjä sai pujotella reiteen asti ulottuvassa lumessa. Ei oikein luistanut, mutta olihan se kiva kauden ensilasku.

Jarno telluilee puiden välistä.


Ja Jarno uudelleen.


Antti katselee kylää, joka on tuollainen ovaalin muotoinen alue. Taustalla Kashmirin laakso. Savu on vissiin kivihiilen poltosta syntyvää savusumua. Taustalla Himalajaa.