Huomenna täytyy käydä hakemassa toinen piikki hepatiitteja vastaan (ei se alppiapinoiden purema sitten haittaa sillä tavoin) ja hoidella viimeiset asiat. Lähdön tunnelma on päässyt häiriintymään juhlapyhien vuoksi. Ei ole selkeää, kokonaista arkiviikkoa, vaan viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä ovat yhtä juhlapyhää tai vuodenvaihdetta. Ja töitäkin on lähes viimeiseen asti.
Työt, ne vasta ovatkin painaneet mieltä. Kun perjantaina heitin hyvästit toivottavasti pitkäksi aikaa toimitukselle, ei fiilis ollutkaan hurjan vapautunut. Ei tehnyt mieli edes heitellä ruusun terälehtiä ympäriinsä tai hypähdellä iloistuksissani pitkin kaupunkia. Ei, ärsytti vain, kun lähteminen tuli taas askeleen lähemmäs. Toisaalta kollega sanoi hyvin, että koska töissä ei olla vankina, niin ei sellaista hurjaa vapautumisen tunnetta välttämättä tulisikaan missään tilanteessa. Hyvä pointti.
Tällä hetkellä, reilut 200h kuussa töitä tehneenä, on olo aika heikko. En suoraan sanottuna suosittele tällaista tahtia kenellekään. Joulukuun aikana huomasin, että kolme kuukautta hurjalla työtahdilla alkaa vaikuttaa jo päähänkin. Tuli muutama sellainen hurja kokonaisvaltainen väsymyksen puuska, sellainen ettei vain jaksa ei halua ei tahdo ei pysty ei kykene suoriutumaan. Myös sosiaaliset tilanteet ahdistivat. En halunnut tehdä töiden lisäksi mitään ylimääräistä. Nimim. salilla viimeksi marraskuussa, lenkillä kesäkuussa.
Pohdin usein, että eihän kahta duunia painavaa kannata kutsua ahkeraksi vaan tyhmäksi. Kannattaisi ehkä kouluttautua sellaiseen työhön, josta saisi niin hyvää palkkaa, että se riittäisi rahoituspohjaksi. Kehäajatus tosin päättyy siihen, että sellaisesta työstä ei todennäköisesti voisi lähteä neljäksi kuukaudeksi laskettelemaan. Taitaa olla taas kyse valinnoista.
Tässä on se omaisuus. Ja puolet lisää laskukamaa, myönnettäköön.
En osaa vielä oikein edes asennoitua tulevaan työttömyysjaksoon. Ei tarvitse mennä töihin. Ei tarvitse aamulla nousta töihin. Jos täytyy herätä ajoissa, on siihen jokin miellyttävä syy.
Delhi on Kashmirin ohella mielenkiintoinen paikka käväistä. Sääennuste lupaa torstaille aurinkoista ja +21 astetta. Se on varmasti ihan mukava tapa päästä lomailufiiliksiin.
Kashmir ja Gulmarg sinällään on tällä hetkellä mielenkiintoisessa paikassa. Islamabad on 70 mailin päässä Gulmargista. Noh, tässä vaiheessa pakistanilaiset taitavat taistella maan sisäisistä asioista, eivät niinkään Kashmirista. Mietin jotain fiksua sanottavaa, mutta en keksinyt mitään. Siis Kashmirin tilanteesta. Se jää nähtäväksi. Gulmargin keleistä ei ole aivan viime käden tietoa. Siellä lienee lunta. Tai sitten ei, sen näkee sitten.
Lähtemisen ymmärtänee vasta lentokoneessa. Tähän mennessä olen painanut sellaisessa sumussa, että lumeton ja märkä Suomi ja koti tuntuvat aivan luonnollisilta. Ei osaa edes harmitella, että onpa surkeat ja epätalviset kelit. Tähän on jo tottunut. Ei edes muista, että on olemassa jotakin parempaa. Tosin sen tiedon palautuminen selkäytimeen ei viene pitkään.
Järjestelmäkameran hankkimisen myötä eteen on tullut uusi ongelma. Pokkari kulki kätevästi taskussa tai repun ylätaskussa, mutta nykyinen sälä ja kaman määrä vaatii enemmän tilaa.
Huhujen mukaan paras kamerareppu on Dakinen Sequence. Ainoa ongelma on ollut jo parin kuukauden Suomessa se, ettei niitä reppuja ole koko maassa. Maahantuoja oli tilannut niitä vain muutaman kappaleen, jotka olivat jo tietysti menneet. Yhden repun tilaaminen tehtaalta ja roudaaminen tänne taas ei taida kannattaa.
Ratkaisu on tietysti rakentaa oma kamerablokki. Netistä saa tilattua metritavarana keltaista välimatskua. Marketista saa jeesusteippiä ja karhunlankaa sekä tietysti laastaria ja desinfiointiainetta. Varastoista löytyy vanhoja reppuja. Lopputulos (ilman kaavoja, neuvoja tai neuvojen kysymisiä) on tässä.
Jesarilla kasaan.
Ihan innolla odotan, että miten tuo toimii. Niin, blokki laitetaan siis reppuun. Omassa repussani on kaksi avaussysteemiä, toinen päältä ja toinen selkäpuolelta, joten tuo näkymä tulee repun selkäpuolelle. Saa nähdä mitä tuosta tulee. Mutta on ainaki yritetty.
Kommentit