Etelä-Saimaan Essi-viikonvaihdeliitteessä puhutaan tänään alle kouluikäisen lapsen harrastuksista. Aihe ei ole itselleni missään määrin ajankohtainen, mutta lukaisin jutun silti. Esiin pompsahti mielenkiintoinen ajatus, jota en ollut itse edes ajatellut.

Lapsipsykologi Tuovi Keränen sanoo jutussa seuraavaa:
- Aina on ovella joku sanomassa, että nyt on kiire lähteä. Lapsi on laitettava kesälläkin leirille, kun se ei osaa olla mökillä tai ei tiedä, mitä tekisi jos on yksi vapaapäiä. Ei tiedä eikä opi tuntemaan, mitä sisimmässään haluaa, koska vaihtoehto jospa vain olisin puuttuu kokonaan.
- Silloin josasin vaiheessa elämää on mietittävä, kenen toiveita toteutan. Että olisiko takana äidin balettiharrastus vai isän NHL-näky vai mummin viulunsoittotoive.
- Näitä pohtijoita tapaan hyvin paljon aikuispuolen psykologina. Myöhemmällä iällä tullaan peruskysymysten äärelle, kun tällainen iso palikka on saattanut jäädä elämättä. Yliharrastaja ei ehkä pysty elämässään valitsemaan asioita omaksi hyväkseen kun ei tiedä, mitä elämältä oikeasti haluaa.

Jaksoikohan kukaan lukea lainauksia loppuun asti? Mielenkiintoinen ajatus, että vanhempien mielen mukaan mentäessä voi aikuisiällä tulla ongelmia. Toisaalta kuulostaa varsin loogiselta.

Mietiskelin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Aloitin harrastamisen korttelijalkapallossa ihan vain siksi, että sisoveljet ja heidän kaverinsa pelasivat. Se jotenkin kuului asiaan. Futista kesti parin vuoden breikkiä lukuunottamatta 16-vuotiaaksi asti, kunnes ymmärsin, ettei minusta tule tähteä. Toisekseen laskettelu alkoi kiinnostaa.

Ala-asteikäisenä ehdin kokeilla myös jousiammuntaa ja judoa. Jousipyssyjä minulla oli ollut aina. Muistan, kun sain sellaisen oikean eli mistä lie alumiinista väännetyn kaaren. Sillä sai saunan ulkoikkunan lasinkin näppärästi rikottua. Myöhemmin tähtäsin syksyn ja talven ajan oikeaan tauluun paikallisen urheilutalon kellarikerroksessa, mutta sellainen zenmäisyys ei siinä iässä vielä kiinnostanut. Judo sen sijaan veti mukaansa.

Sen verran vanhemmat taisivat vaikuttaa silloin harrastusvalintaan, että mihinkään lyöntilajiin en saanut mennä mukaan. Eipä tuo näin jälkikäteen haitannut yhtään, koska judossa sai nujuta ihan riittävästi. Toisekseen siellä harjoiteltiin myös kehonhallintaa, joka oli ja on varsin mielenkiintoista touhua. Olihan se hienoa oppia puolivoltti.

Kaikenlaisia lajeja kuntonyrkkeilystä capoeiraan on tullut kokeiltua, mutta päätökset aloittamisesta olen tehnyt aina itse. Ainakaan vielä ei ole näkynyt itsetunto-ongelmia sen suhteen, että ketä varten asioita teen. Tiedä sitten, olisiko hetken pysähtyminen ollut joskus ehkä paikallaan. Jos laskettelu olisi ollut kiellettyjen listalla ja vanhemmat olisivat painostaneet valitsemaan vaikkapa golfin tai lätkän, niin voisin olla nyt onneton, mutta kai sitä sitten mieluummin sateessa itkeskelisi Jaguaarissa kuin skootterin päällä.