Pallontallaajat.netin keskustelupalstalla jaetaan paljon käytännön tietoa reissaamisesta. Siellä joku myös kyselee, että miten sitä uskaltaa lähteä reissuun, kun äitikään ei halua, että kysyjä lähtisi mihinkään.

Sen enempää kirjoittajan äiti-suhteeseen puuttumatta kysymyksesta tuli mieleen ensikertalaisuus. Oikeastaan mikä tahansa asia on ennen ensimmäistä kertaa outo, hankala, vaativa ja jännittävä. Usein sen jälkeen tekeminen normalisoituu.

Tuoreimpana tulee mieleeni maratonin juokseminen. Olin ajatellut juoksemista monta vuotta aiemmin, lukenut aiheesta ja miettinyt jaksamista. Juoksun jälkeen moni ihmetteli suoritusta, mutta itsestäni se ei tuntunut enää niin erityiseltä. Jonkin kynnyksen ehkä ylitin. Nyt maraton kuulostaa ihan joskus lujempaa juostavalta suoritukselta, ei miltään mystiseltä tripiltä.

Sama tuntuu pätevän monessa asiassa. Ensimmäinen juttu lehdessä, jopa kesän ensimmäinen pitkän tauon jälkeen, tuntuu erikoiselta. Siitä se sitten lähtee kohti liukuhihnatuotantoa. Herkkyys hioutuu ja muuttuu rutiiniksi, toisinaan valitettavasti. Ehkä myös kyynistyy. Tapasin vastikään erään nuoren, joka tulenpalavasti haluaa isona zurnalistiksi. Muistan, kuinka itse olin samassa tilanteessa. Into ja palo muuttaa maailmaa on ajan myötä muuttunut joksikin ihan muuksi. Kun ei huomaa hyviä puolia enää.

Mutta takaisi ensimmäisyyteen. Oikeastaan on hyvä, että ihmismieli rauhoittuu ensijännityksen jälkeen. Sen jälkeen reissaaminenkin helpottuu. Toki eka kerta vieraassa maassa bussissa yksin jännitti, samoin junamatka, yksinäinen lentokin.

Mutta kun on sopivasti hyppinyt yli mieltä rajoittavien raja-aitojen, avautuu silmien eteen aivan uudet mahdollisuudet. Miksei muka voisi tehdä tai kokeilla ihan mitä tahansa?

Ehkä samalla oppii myös laittamaan itsensä taas likoon ja yrittämään jotakin uutta. Eikä kyse ole edes pelkästään reissaamisesta, vaan ihan yleisesti asenteesta elämää kohtaan. Itse olen viime aikoina yrittänyt ennemmin lähteä kuin jäädä. Mieluummin liikkua kuin pysähtyä. Kun on uskaltanut ottaa ensimmäisen askeleen tyhjyyteen, siihen takana seuraavaan benji-köyteen alkaa kummasti luottaa. Ja omaan itseensä, luulen ma.