Verbier Extremen kovimpia suorituksia voi katsella helposti xtremeverbier.comin etusivulta avautuvasta linkistä. Saa vähän ideaa, että millaisia tempauksia huiput tekevät.

En ihan ymmärrä noita suorituksia. Joknin piuhaa täytyy kovimmilla laskijoilla olla pahasti mutkalla, että voi tuollaista tehdä.

Toki monien lajien huiput tekevät suorituksia, joiden tasolle tavallinen harrastaja ei pääse. Mutta jotenkin tässä vapaalaskussa huippujen temput tuntuvat vielä vähän hullummilta kuin vaikkapa pikajuoksijoiden vastaavat.

Ensinnäkin se, että uskaltaa ottaa hyppyjä ja tiukkoja käännöksiä aivan jyrkänteen reunalla tai reunalta alas on jotakin, missä kontrolli ei ole täysin omissa käsissä. Jos lumen alta paistava terävä kivi nappaa suksen pohjasta kiinni, voi sivuttain voltti tulla ihan ilman yrittämistä. Ja se vauhti, millä Bec de Rossesia tultiin alas. Kypäräkamerakuvista saa hyvin selvää, etteivät kurut olleet täydellisessä kunnossa saati kaikki kivet peitossa. Silti sukset vain väpättivät laskijoiden jaloissa, kun he jyräsivät alaspäin. Aivan uskomatonta.

Itse en unelmoikaan äärijäbien suorituksista. Kymmenien metrien ilmalennot ja hillittömät vauhdit hankalassa lumessa tuntuvat sellaisilta jutuilta, etteivät ne ikinä tule kuulumaan omille laskureiteilleni. Isojen ilmojen alastulot ja korkeat jyrkänteet ovat sellaisia paikkoja, joissa ympäristön vaikutuksen lisäksi ei tarvita kuin pienen pieni oma virhe, niin se on menoa.

Luulen, että vapaalaskun huiput ovat joko todella erityisiä tai sitten he ovat varsin sinut itsensä kanssa. Totta kai taitojen kasvaessa myös haasteiden taso nousee ja samalla haluaa ja uskaltaa laskea jännittävämpiä paikkoja, jolloin niitä voi myös paukutella tulemaan vaikka sitten numerolappu rinnassa. Mutta onko ison ilman ottaminen sen arvoista, että joutuisi loppuelämäkseen pyörätuoliin, tai pahimmassa tapauksessa pulssi loppuisi kokonaan? Kai jostakin on tavallaan päästettävä irti, että uskaltaa tehdä hurjia juttuja. Oli se sitten "arkielämä" tai perhe, koska lasten tulo kuulemma pienentää vauhtilajien harrastajien reikää päässä. En ihan tajua.

Kisan katselun lisäksi nämä ajatukset ovat pyörineet mielessäni, kun luin jostakin laskulehdestä jonkun alle 30-vuotiaan ex-äärilaskijan (huomatkaa tarkka lähdeviittaus) haastattelun. Kaveri oli joutunut pyörätuoliin, kun hän oli kaatunut laskiessaan jotakin mäkeä ja selkäranka oli mennyt poikki. Nyt mies on esiintyvä artisti, eli keskittyy musiikintekemiseen, toiseen intohimoonsa.

Haastattelussa hän kuitenkin sanoi, että onnettomuus ja kysymys miksi pyörii edelleen hänen päässään päivittäin. Että kyllä toisinaan, ellei aivan koko ajan, harmittaa ja mietityttää. Ja (ei ihan suora lainaus) vaikka nykyisinkin hymyilyttää, ei elämä ole samanlaista, kun mielessä on koko ajan kaipuu rinteisiin.

Sai miettimään.