Kauden viettäminen Alpeilla oli ollut monta vuotta suunnitelmissani. Lopullisen sysäyksen ajatuksen muuttamiseksi käytäntöön antoi reissu Saalbachiin vuonna 2001, kun koulukavereiden kanssa käytiin vähän haistelemassa Alppien tunnelmaa.

Armeijan jälkeen menin loppukesäksi ja alkusyksyksi töihin oikeaoppisesti raksalle. Muutama kuukausi sujui ylitöitä napsiessa ja tammikuussa lähdin yhden kaverini kanssa Verbieriin.

Verbier oli kaverini idea. Itse olin lähdössä St. Antoniin, koska siellä puhutaan saksaa. Samahan se oli mihin mennään, joten tänne tultiin. Elämysmatkojen kautta oli helppoa järkätä kausikämppä alle. Sänkypaikat isosta kommuunista tutustuttivat luonnostaan myös muihin kausilaisiin.

Muistan vieläkin ensimmäiset viikot täällä. Katselin vain ihaillen maisemia ja nautin fiiliksestä, että ohjelmassa olisi pelkkää hiihtoa seuraavat kolme kuukautta. Voiko elämä olla tällaista? Vähän taustalla painoivat tosin kauppakorkean pääsykoekirjat, mutta ei niitä jaksanut murehtia.


Hyvä jos tuota uskaltaisi enää edes kokeilla. Kuvaajana Antti Arasto.

Alussa en oikein ymmärtänyt, että miksi kaikki valittavat lumen vähyyttä ja pohjien puuttumista. Olihan täällä parkki, aurinkoa... Mikä hätänä?
Muuten en Verbieristä juuri pitänytkään. Ärsytti, kun ihmiset kävivät baarissa, vaikka aamulla oli hyvä laskupäivä edessä. Mitä järkeä on tuhlata aikaa ja rahaa toissijaisiin asioihin? Pian ymmärsinkin, että Verbierissä on sekä hiihtäjiä että kausihengareita. Toisille riitti vähempikin hiihto.

Rahaa olin varautunut käyttämään vain pari sataa euroa kuukautta kohden. Vuokra oli maksettu, joten mihinpä sitä rahaa kuluisi? Noh, esimerkiksi hanskoihin, toppahousut piti vaihtaa kuoriin, skinit oli hyvä saada alle, samoin randositeet, eivät lasitkaan kestäneet loppuun asti, monoista puhumattakaan...

Pelastus tuli Pubin muodossa, kun Arska soitti päivää ennen Mardi Grasia, että haluatko huomenna töihin. Olin aiemmin kysellyt mahdollisista työkeikoista, rahat kun alkoivat loppua kesken. Ei muuta kuin Tarzanin lannevaate päälle ja laseja keräämään. Homma sujui ilmeisen hyvin, koska töitä oli muutamana iltana viikossa aina kauden loppuun asti.


Keväthiihtoa. Kädet vähän levällään. Kuvaaja Antti Arasto.

Ensimmäiset pyydahiihdot meinasivat lopettaa lajin harrastamisen saman tien. Menimme erään kausilaisen kanssa lumisateisena päivänä Brusoniin. Isommat sukseni, K2:n Seth Pistolsit (95 mm keskeltä, 178cm pitkät) olivat huollettavana, joten lähdin kapeilla temppusuksilla liikenteeseen. Sinkkikelissä vaelsimme väärää traversea, jouduimme haikkaamaan upottavassa lumessa ylämäkeen ja hiihtokaan ei sujunut niin kapeilla suksilla. Puuterin pöllyttäminen ei ollutkaan helppoa. Prkle.

Eikä kukaan sanonut ennen toisen kauden alkupuolta, että laskuasentoni on harvinaisen surkea. Takapainoisena oli helppoa surffailla, mutta ei ihmekään, että kaatumisia tuli ensimmäisellä kaudella jonkin verran. Nyt vasta kolmannella kaudella olen hiljalleen saanut painopistettä muutettua eteenpäin. Alkaa homma olla vähän enemmän kontrollissa.

Ensimmäisellä kaudella kävin höyläämässä aika paljon parkkia. Hyppyvalikoima oli vielä ihan ok, mutta ajan kuluessa freestyle on vaihtunut freerideen eli laskemiseen. Toki treenaan edelleen hyppyjä, mutta lähinnä monipuolisuuden vuoksi. Mieluummin yritän laskea jotakin kurua lujaa alas kuin mennä samoilla vauhdeilla hyppyreihin.

Ensimmäisellä kaudella tutustuin moniin suomalaisiin hiihtäjiin. Kai se on harrastus joka yhdistää, mutta useimpien kanssa olemme edelleen yhteyksissä. Vain muutama on tosin jatkanut kausien kuluttamista Verbierissä, mutta Suomessa on mukava tietää, että yöpaikka löytyy useammastakin kaupungista.

Huiminta oli tutustua Revon Teroon, Koposen Pekkaan (ei nettisivuja), Araston Anttiin ja Bärlundin Midakseen. He osasivat (ja osaavat) ottaa sellaisia valokuvia, joita olin tottunut näkemään vain hiihtolehdissä. Se tunne, kun näkee huiman kuvan tietokoneen näytöllä, oli jo silloin aivan uskomaton. Edellä mainittuja herroja on kiittäminen siitä, että itsekin sain alkukipinän kuvaamiseen.


Siinä yksi harvoista ensimmäisen kauden osumista. Araston Antti telluilee.

Paluu Verbieriin myös seuraavalle kaudelle oli helppoa, vaikkei suhteemme alku ollutkaan kovin ruusuinen. Työpaikka ja asunto oli hoidossa, paikat alkoivat olla tuttuja ja kevään shortsikelit tuntuivat loskaa mukavammalle vaihtoehdolle. Ja toisen jälkeen oli helppoa tulla myös kolmanneksi, koska niin paljon oli vielä opittavaa ja uusia paikkoja hiihdettävänä...