Auringonpaisteeseen on aina mukava herätä. Lähdimme heti ensimmäisillä hisseillä ylös.

Jo heti alusta tiesin päivästä tulevan hieno, kun jäätikölle vievälle hissille sai lanailla täysin omissa oloissaan. Harvinaista herkkua.


Toppihissille ei tarvinnut tänä aamuna juosta, töniä tai jyrätä.

Lähdimme katselemaan Bec des Etagnesin nousulatua. Oli vähän eri tahti portaiden nousussa kuin alkukaudesta. Nyt ei tarvinnut kahlata umpilumessa, joten tunti ja vartti vaihtui 35 minuutin kipuamiseen.

Haikkaamisessa eli mäen nousemissa kävellen yksi tärkeimmistä osatekijöistä sujuvuuden kannalta on portaat, eli lumeen tehdyt askelmat. Optimiportaissa askelväli on sopiva myös lyhytjalkaiselle. Liian korkeille askelmille nouseminen kuluttaa turhaa energiaa, joten sellainen ei ole kivaa. Myös ristiaskelmat joutaisivat pannaan, koska tasapaino hillittömän repun keikkuessa suksineen selässä ei ole strapetsitailijan askelmia ottaessa paras mahdollinen.

Tämänpäiväiset portaat olivat kaikkia noita. Jos aurinko ei olisi porottanut niin lämpimästi, olisin tehnyt omat portaat viereen. Nyt mukavuudenhalu voitti ja kärsin nöyränä huonoista askelmista. Aikaa säästyi.

Koska olimme aikaisin liikenteessä, puikkasimme ensin haikkiseinän vierestä alas. Yleensä haikkipolun vierestä kukaan ei laske, koska... niin, emmie tiie. Nyt laskettiin. Ja hauskaa oli.


Miku puikkailee.

Fiilistelyjen jälkeen lähdimme kiipeämään samaa seinää uudelleen. Nyt jatkoimme ylös asti, josta avautui pienellä poikkaroinnilla mukavia laskuja. Pehmeä ja syvä lumi sekä isot käännökset, siinä päivän avainsanat.

Evästauon jälkeen hiihtelimme vielä vähän metsässä ja harrastelimme teknistä laskua kumpareikossa. Naamassakin tuntuu auringon kevyt polte, eli päivä oli lähes täydellinen. Mitä sitten puuttui? Noh, olisihan pyydaa kiva laskea kylille asti.


Miku jammailee.