Kertaakaan parin Verbier-kauden aikana ei ole ollut tällaista lumitilannetta. Lunta on satanut legendaarisesti monta päivää putkeen ja se vaan jatkuu.

Tänään kuitenkin vuorten henget hönkäilivät pastishöyryjään ilmeisen iloisina, sillä aamulla aurinko paistoi ihan oikeasti kirkkaalta taivaalta. Suunnittelin välipäivää, mutta eihän tällaisia mahdollisuuksia voi sivuuttaa.

Aamulla mukaan aitoon pyydapaniikkiin. Vaikka olimme kahden hengen iskutiimillä menossa ylös jo kello 8.45, piti jonossa seisoa jo ala-asemalla. Väliasemalla jonossa olikin jo todella aitoa tunnelmaa. Nauratti.


Vähän oli vielä tungettavaa.

Sitten ryhdyttiin hiihtohommiin!


Miku pani mahdollisia kuvia varten oranssin takin päälleen. Näillä keleillä väriä tarvitaan kypärään.


Miku hakee rusketusta.


Etualan kurvailijan ohella näkyy alkupäivän meininki. Ylähissit olivat kiinni, joten laskijat hinkkasivat samaa mäkeä, vähän kerrallaan sivummalle. Oli sellainen rehellinen pyydapaniikkimeininki.

Aamupäivän puolivälissä taivas alkoi vetää pilviverhoa auringon eteen. Jonot olivat hisseillä hillittömät, joten teimme radikaalin liikkeen ja vaihdoimme Gran Canarian rinnetunkemisen rauhalliseen metsään.

Autolla kaupan kautta toiselle puolelle laaksoa. Skinnasimme kolme varttia erään töppyrän huipulle ja sieltä sitten alas.


Miku katselee aurinkoa.

Jos aamupäivän syvä lumi oli mieletöntä, voi skinnauspätkän lunta kutsua aivan uskomattoman hienoksi. Vertikaalia oli riittävästi, uutta lunta vajaa metri, pakka jämähtänyt paikalleen ja mikä parasta, täydellinen hiljaisuus ympäröi kahden miehen sissitiimin.

Paukutimme mäkeä alas. Kuten todettua, lunta oli aivan älyttömästi eikä kukaan tunkenut samalla reviirille. Rokkenroll.


Miku tunki taas kuvaan.

Laskun jälkeen olo oli taivaallinen. Ei tämän paremmaksi voi päivä muuttua. Ei vain voi.