Aamulla hyppäsin reippaana auton rattiin ja hurautin Ranskan puolelle Chamonixiin. Edelleen Sveitsin eli ei EU-maan ja Ranskan eli EU-maan välinen raja jaksaa ihmetyttää: kukaan ei tunnu kontrolloivan toimintaa. Ihmettelin muutaman hetken auto pysähtyneenä keskellä asemaa, mutta päätin sitten jatkaa matkaa, kun kukaan ei rakennusen sisällä tuntunut suovan minulle katsettakaan. Ensimmäistä kertaa Ranskan-reissulla olisi ollut passikin mukana.


Martigny usvan alla.

No mutta, itse asiaan. Chamonix jakautuu useaan hiihtoalueeseen, joista suurin taitaa olla Argentieresista starttaava Grand Montetsin alue. Sinne viikkoreissulla oleva kaverini oli jo suunnannut, joten parkkeerasin auton ilmaiselle alueelle (pisteet ranskalaisille, edes jostakin).


Vasemmalla Mikko, oikealla Grand Montetsin hissi.

Vaikka olen käynyt usein Chamonixissa katselemassa kylää ja moikkaamassa tuttuja, en ole aiemmin ehtinyt rinteisiin tutustua. Suurin syy siihen on ollut se, että puuterikeleillä Verbierissäkin riittää hiihdettävää.

Tänään oli ohjelmassa Grand Montetsin topista alas jokin perusreitti; ilman asiantuntemusta (tai lunta) ei tee mieli hipsiä extrememestoille. Lumi ei ollut mitenkään erikoista, kevyt korppupinta ja nilkan yli pehmeää alla. Mutta ei sillä tai reitin suosiolla niin väliksi: kenttä, jota laskimme oli mahdottoman leveä ja pitkä. Loivahko, mutta aivan mieletön. Se vapauden tunne joka tulee, kun viilettää tyhjää mäkeä alas on yksi suurimmista syistä, miksi hiihtäminen on niin verraton harrastus. Fiiliksen kruunasivat vielä maisemat, jotka ovat aivan toisesta maailmasta verrattuna Verbierin mäkiin.


Jäätä yläasemalla.

Traverset ja perusrinteet olivatkin sitten aivan järkyttävässä kunnossa. Jäinen mäki ja olemattomat kantit alkoivat oikeasti tuntua pelottavalta yhdistelmältä, kun railot lähestyivät sivuslaidissa olevaa suksittelijaa. Onneksi liu´ut loppuivat yleensä ennen rinteen reunaa. Osansa oli varmasti sillä, ettei aurinko ollut ehtinyt sulattaa rinteitä vielä alkuiltapäivästä. Niin ainakin toivon.

Iltapäivästä hipsimme katselemaan maisemia Aiguille du Midin toppiin. Hissi vie 3 800 metriin kahdessa pätkässä. Toisella osuudella ei ole vaijereita kannattelevia pylväitä ollenkaan. Matka ylös oli hieno kokemus jo maisemiensa vuoksi. Oli myös mielenkiintoista nähdä, miltä todellinen pelko tuntuu. Eräs kyytiin uskaltautunut kärsi nimittäin ilmeisesti pahasta korkeanpaikankammosta: henkilö puristi ystävänsä käsivartta naama vuoroin punaisena, vuoroin valkoisena. En kehdannut kysyä, että mitä hän piti noususta.


Aiguille du Midin lähtö. Jos hissilippusi ei ole unlimited-mallia, täytyy Midin kertanoususta ja -laskusta maksaa noin neljänkympin lisämaksu.


Midi vähän lähempää. Väliasemalta huipulle vaijerit roikkuvat ilman tukipilareita.

Chamonixin vuoret ovat karheampia ja terävämpiä kuin Verbierin serkukset, joten ylhäällä jylhissä huipuissa riitti katselemista pitkäksi ajaksi. Myös Mont Blanc (4 807 m) näkyi ihan siinä vieressä.


Chamonixin kaupunki sijaitsee kylmässä ja varjoisessa laaksossa. Kannattaa tulla mieluummin aurinkoiseen Verbieriin.


Takana Mont Blanc. Blancille on hyvällä säällä kuulemma helpohkoa kiivetä lähes kenen tahansa, mutta kun keliä pukkaa sisään, tulee Etelä-Euroopan korkeimmasta vuoresta hankala paikka.


Vähän jäiseltä se Midin rakennuskompleksi näyttää ulkoapäin.


Midin huipun sisälle on louhittu Kotiteollisuuden tyyliin käytäviä läpi kallion. Mietimme kavereiden kanssa, että miksi koko Midin hissisysteemi on edes rakennettu. Tietääkö kukaan? Mie en.

Alas ehdimme viimeisellä kabiinilla. Tuntui tulevan alas nopeammin kuin kiipeävän ylös.

Yöllä Verbierissä satoi kaatamalla vettä.