Tavallisessa arjessa, kuten töissä tai kouluhommissa, vapaapäiviä on viikossa tavallisesti kaksi. Toisen päivän illan tunnelma on aina ollut alakuloinen. Arki iske viimeistään kuuden jälkeen illalla päin naamaa. Seuraavan kerran on luvassa kivaa vasta viiden päivän kuluttua.

On se sitten ajattelutavan kehittyminen tai mahdollisuuksien kirjo, mutta Sveitsissä en koe samanlaista fiilistä. Toki, neljäksi töihin meneminen tuntuu aikaiselta, koska hiihtopäivä jää vähän kuin vajaaksi. Varsinkin nyt, kun puuteria joutuu etsimään kauempaa ja iltapäivän aurinkotunnit ovat parhaita kevätlumen eli loskan eli firnin hiihtoon. Mutta silti, työ ei ole tunnu täällä yhtä dominoivalta kuin Suomessa. Ehkä päivärytmilläkin on osansa asiassa, koska täällä koko valoisa aika on vapaata. Työt loppuvat yöllä jo kahden jälkeen, eli periaatteessa päivän voi aloittaa jo kymmenen aikoihin.

Kuten monesti olen (mielestäni) maininnut, baariduuni ei ole ehkä elämänkohtaloni. Tätä onkin pakko ajatella vain harrastusten mahdollistajana. Ilman vakiduunia ja varsinkin aiempia säästöjä säästöjä Verbierin kaltaisessa paikassa olisi mahdotonta maksaa vuokria ja vakuutuksia. Tuon kun muistaisi myös silloin, kun lasien kantaminen ja peseminen humalaisten keskellä tökkii taas seuraavan kerran pahasti.

Tällä kaudella olen tavannut useita kausilaisia, joista voisi ehkä käyttää termiä hiihtopummi. He ovat paiskineet töitä kesästä marraskuun loppuun asti ja sitten tulleet säästöillään tänne. Sanovat viettävänsä välivuotta. (Tähän voisi tietysti todeta, että katsotaan vain ensi kaudella...)

Olen aina vierastanut termiä välivuosi, vaikka sitä käytän toisinaan itsekin. Jos välivuosi tarkoittaa töiden tekemistä, reissaamista ja elämistä, tarkoittaako opiskelu sitten neljästä kuuteen välivuotta elämästä?

Kuten hyvä ystäväni Janne on kutakuinkin sanonut, toisille elämä tarkoittaa yhtä putkea kehdosta perheen kautta hautaan. Toisille se taas on täynnä erilaisia pätkiä ja vaiheita ja parasta on, jos kaikesta löytyy kuitenkin jokin punainen lanka, joka ohjaa toivon mukaan perille. Mielestäni tuo on hyvin sanottu. Itse olen vaiheilun kannalla, sillä vaiheet kertonevat siitä, että henkilö ei osaa keskittyä mihinkään tai sitten hän uskaltaa rohkeasti etsiä oikeaa paikkaa. Joskus tuntuu oikealta syventyä opiskeluihin, joskus on mukavaa tehdä vain töitä, toisinaan olla vain ja toisinaan yhdistellä tätä kaikkea. Ainakin on uskaltanut haastaa itsensä.