Australian pitkänmatkan bussiliikenne on kuin matkustaisi lentokoneella. Ei tosin muuten kuin varaussysteemin kannalta.

Kun Suomessa Express Bussin kyytiin voi hypätä missä se vain pysähtyy, täytyy täällä mm. Greyhoundin kyytiin halutessaan tilata lippu vuorokausi ennen aiottua matkustushetkeä. Kun bussi tulee paikalle, hyppää kuljettaja ulos autosta varauslista mukanaan ja ruksii nimiä sitä mukaan, kun jono kuljettajan luo etenee.

Kaikki kuljettajat eivät suostu kirjoittamaan lippua bussilla, eli ilman matkustuslupakirjaa voi matka siirtyä seuraavaan päivään.


Viimeinenkin reissaaja kyytiin.

Kiireisimmillä reiteille kuljettajat myös merkitsevät lippuun istumapaikankin. Toiveita voi esittää, istuuko ikkuna- vai käytäväpaikalla.

Hinnat taitavat olla hieman matalampia kuin Suomessa. Hintasysteemiä en ole ehtinyt muutaman reissun aikana täysin ymmärtää. 13 tunnin Byron Bay – Sydney –väli maksoi 104 dollaria, kun Brisbane – Surfer´s Paradise kolmen tunnin matkoineen 32.


Rinkkareissaajia.

Vaikka bussit ovat ilmeisen suosittuja matkustusvälineitä, ei niitä voi syyttää liiasta mukavuudesta.

Varsinkin tuo Sydneyn 13 tuntia oli todella, todella pitkä matka. Ok, muutaman tunnin välein on pysähdys, mutta happivaje ehtii turruttaa matkustavaisen ajatukset jo parin stopin jälkeen. Sen jälkeen matkustaminen on karamellien, limonadin, huoltsikkasämpylöiden ja muun mätön aiheuttamaa pahaa oloa vastaan taistelua.

Matkustuspäivät eivät ole nousseet suosikeikseni. Vaikka aamulla olisi körötellyt vain muutaman tunnin siirtymisen, ei loppupäivänä jaksa yleensä tehdä mitään.