Itse olen enemmän samaa mieltä jälkimmäisen kanssa.
Tärkeintä ihmisen elämässä on mielestäni arki. Jos arki sujuu hyvin, voi elämäänsä olla onnellinen. Huippuhetket kuten lomat, elämykset ja kokemukset rakentuvat tavallaan vahvemmalle pohjalle, jos on paikka johon palata. Ei kai lähtemiselläkään ole mitään merkitystä, jos ei ole mihin palata - tietyin varauksin.
Myönnän, että minua ärsyttää, kun joku sanoo tuntevansa alemmuutta kuunnellessaan millaista on arki ollut sveitsiläisessä vuoristokylässä, tai kokee, että mielestäni elämä jossakin muualla olisi surkeaa. Eikö jokaisella ole mahdollisuus tehdä päätös omasta elämästään?
Jos ihminen ei ole tyytyväinen elämäänsä, niin asialle voi tehdä jotakin. Jos taas kaikki on tasapainossa, niin luulisi silloin olevan mahdollista olla vain tyytyväinen siitä, että joku toinenkin on löytänyt paikan, jossa haluaa elää. Eikä sillä, viihdyn kyllä loistavasti Lappeenrannassakin, mutta kyllä muualla on ehkäpä vielä vähän mukavampaa.
Tätä taustaa vasten tiettyjen blogin vakikommentaattoreiden jotkut läpät kuulostivat tyhmiltä; kukaanhan ei näitä juttuja ole pakottanut lukemaan.
Ei tässä hirveästi voi 21-vuotiaan kypsässä iässä elämänkokemuksesta puhua, eikä paljon muustakaan. Silti tällä hetkellä tuntuu, että tiedän selkeästi mitä haluan tehdä. Tilanne voi muuttua kesän aikana, ensi talven jälkeen, kolmekymppisenä tai ei koskaan. Sitten mennään senaikaisen suunnitelman mukaan. Kuten eräs Verbierin ja St. Antonin suomipekka Tankki usein sanoo: "Fiilispohjalta."
Tällä hetkellä valintani on kuitenkin se, että 1.12. alkavat työt taas Pubilla.
Pub & ex-Hotel Mont Fort helmikuussa.
Ihmettelen niitä, jotka nyhväävät kotonaan ja ihmettelevät, kun joku menee. Olen tehnyt paljon töitä tavoitteideni eteen. Kohdalleni on sattunut myös sillä tavoin hieno tilanne, ettei mitään vakavampia loukkaantumisia tai muita asioita ole tullut eteen, jotka jarruttaisivat. Ei myöskään ole parisuhdetta sen paremmin kuin asuntolainaa. Vielä riittää intoa nukkua lattioilla makuupussissa, joten mikäpä tässä.
Harva terve-mitäkuuluu-tason tuttava on ymmärtänyt, ettei eläminen Alpeilla ole välttämättä pelkkää kevyttä juhlintaa. Toki se on sitäkin, mutta itse olen osittain olosuhteiden pakosta valinnut sen linjan, että teen töitä kauden aikana, toki etukäteenkin täytyy rahaa saada kasaan. Kysyjien ivalliset vihjailut pappa betalar -meiningistä tai Sveitsin kovasta palkkatasosta ovat hiljentyneet, kun olen kertonut kauden realiteeteista.
Palkka on Sveitsin palvelualojen minimitasolla. Tunteja tulee 120 - 130 kuukaudessa. Nettopalkasta meni 650 euroa 12 neliön huoneen vuokraan ja pakolliseen vakuutukseen. Sen päälle kausaria, suksia, vakuutukset Suomesta, ruokaa, prepaid-liittymän laskut ja mitä sitä nyt ihminen arjessa tarvitsee.
Kauden hinnaksi varusteineen tullee noin 6 000 euroa.
Mumindalen igen.
Sen lisäksi kamat hajoilevat, tai niitä varastetaan. Omassa tapauksessani niitä myös häviää mystisesti. Ilman ehjiä siteitä on ikävä hiihtää tai ilman köyttä kiivetä. Tein kauden aikana pääosin kuusipäiväistä työviikkoa, jotta voisi kauden jälkeenkin tehdä jotakin mukavaa.
Yöduunissa selvinpäin humalaisten keskellä, päivät hiihtäen kokiksen voimalla. Univelkaa kertyi, mutta... itsepä valintani tein. Ja vieläkin hymyilyttää.
Kuten Veikka Gustafsson kirjassaan Kohti Huippua (WSOY, 1995) sanoo: "On ihmisiä, jotka valittavat tilaansa tai tylsää elämäänsä tekemättä mitään tilanteensa tai mielialojensa parantamiseksi. Mielestäni sellaisella ihmisellä ei pitäisi edes olla oikeutta valittaa. Mutta jos on kaikkensa tehnyt ja se, mitä on tavoitellut ja haaveillut, ei sittenkään onnistu, vasta silloin on oikeus valittaa ja murehtia."
(Edit 7.5. 23:49 : lisäilty sinne tänne hieman tekstiä, ajatuksia sinällään muuttamatta.)
Kommentit